Author: Afeni
Rating: PG-13
Genre: Romance
Summary: Tiina-siskolla on puutarhajuhlat, joihin hänen pikkusiskonsa Niina joutuu painostuksen alla osallistumaan. Tiinan toiveena on, että Niina löytäisi itselleen vihdoin sopivan poikaystäväehdokkaan, mutta Niinaa ajatus ei suuremmin miellytä.
A/N: Tämä tarina sai alkunsa [url=http://www.youtube.com/watch?v=Mw6N6vUAHdk]tämän[/url] kappaleen ei-mixatusta versiosta. En löytänyt alkuperäistä kappaletta Youtubesta, mutta eiköhän sen tuostakin tunnista.

Tytölle, joka aina kirkastaa päiväni.

Kitarakoru ja ponnari

Tiina halusi tapansa mukaan järjestää puutarhajuhlat elokuun ensimmäisellä viikolla, joka oli samalla myös hänen viimeinen lomaviikkonsa. Se oli Tiinan liiankin perinteinen tapa juhlistaa loppukesää, mutta kukapa minä olin häntä kieltämään. Tällä kertaa jopa minä olin lupautunut mukaan. Äidillä oli näppinsä pelissä; hän oli suorastaan vaatinut minua ottamaan osaa noihin säädyllisiin juhliin.

Lähinnä äitiä miellyttääkseni päätin sitten osallistua Tiinan juhliin ja jopa tehdä sinne salaatinkin. Tiesin, että sekä äiti että Tiina toivoivat, että joku juhliin osallistuva sinkkumies olisi erityisesti minun mieleeni ja toki päinvastoin. Itse en ollut niinkään toiveikas, mutten maininnut asiasta kenellekään. Olin varsin tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen, kun sain tulla ja mennä vapaasti. Toisekseen en kaivannut sellaista keskiluokkaista elämää, jota äitini ja vanhempi siskoni pitivät arvossaan.

Tiesin kyllä, että minua pidettiin yleisesti suvun mustana lampaana. En ollut oikeastaan koskaan tehnyt niin kuin muut olisivat halunneet minun tekevän – nämä juhlatkin olivat poikkeus. En mennyt lukioon, vaan ammattikouluun, jonka olin lopulta jättänyt kahdesti kesken, ennen kuin oma ala todella löytyi. Sekään ei ollut mikään hyvätuloinen menestyjän ammatti, mutta viihdyin itse ja se oli pääasia.

Nykyisin tulin mukavasti toimeen omillani, mutta olin ehtinyt jo reilusti kahdenkymmenen paremmalle puolelle, eikä toista puoliskoa ollut vieläkään löytynyt. Itseäni asia ei vaivannut. Minulla oli ollut jos jonkinlaista viritystä ties kenen kanssa, mutta kukaan ei ollut vielä saanut sydäntäni sykähtämään oikealla tavalla. Minkäs siinä sitten teit? En halunnut olla jonkun kanssa vain olemisen ilosta tai suvun painostuksesta.

Juurikin tästä syystä tällaiset paritusjuhlat olivat minun kannaltani täysin turha juttu. Huokaisin leikatessani aineksia salaattiin. Mikähän minutkin oli oikein saanut suostumaan tähän? Toivottavasti en ainakaan ollut pehmenemässä.

”Näyttää hyvältä”, Tiina totesi olkani takaa. ”Mä voisin tänään laittaa sun hiukset.”
”No, jos sä välttämättä haluut”, mutisin. Tiina osasi kyllä laittaa hiuksia, mutta epäilin, ettei hänellä ollut hajuakaan tyylistäni.
”Sun kannattais kyllä joskus värjätä nää jollain järkevämmällä värillä.”

En kommentoinut. Mustassa violeteilla raidoilla ei ollut kerrassaan mitään vikaa. Sellainen yhdistelmä ei vain sopinut yhteen Tiinan konservatiivisen maun kanssa. Äitikin oli monesti huomauttanut hiuksista. Minulle oli kuitenkin tärkeintä, että viihdyin itse. En kokenut tarvetta miellyttää muita.. tai ehkä koin sittenkin. Mistä muusta syystä olisin muka suostunut juhliin, joiden ainoa tarkoitus oli tylsistyttää ihmiset kuoliaiksi?

Sain salaatin valmiiksi ja työnsin sen kelmun kera jääkaappiin odottamaan vieraiden saapumista. Tiina hyöri ympärilläni odottavan oloisena, joten suostuin raahaamaan itseni vessaan. Istahdin alistuneena pöntön kannelle ja päästin rakkaan isosiskoni vauhtiin.
”Mulla olis kyllä paketti blondausainetta.. Tässä on pari tuntia aikaa, joten ehdittäis hyvin”, hän ehdotti kammatessaan tukkaani. Huokaisin ääneen.
”Ei kiitos. Se voi sopia sulle, mutta ei kyl oo yhtään mun tyyliä”, vastasin.
”No, oikeastaan toi sun tyylis sopis paremmin kymmenen vuotta nuoremmalle”, Tiina tölväisi tuttuun tapaansa.
”Kuule, sulle pitäs riittää se, että mä ylipäätään tulin tänne!” kivahdin. Pippaloissa olisi parasta olla joku, jonka seurassa viihtyisin. Tulisin hulluksi, jos joutuisin kuuntelemaan Tiinaa koko illan.
”Hyvät miehet eivät välttämättä kiinnostu tytöistä, jotka näyttävät..”
”Niin miltä?” kysyin ääni pinkeänä.
”No, susta tulee vähän sellainen vaikutelma, että sulta saa kuka vaan”, Tiina mutisi. Tiesin, että hänen poskille oli noussut häpeän puna, joka ei todellakaan johtunut siitä, että hän oli juuri loukannut minua. Ei, häntä hävetti, etten täyttänyt harmaan massan normistoa ja että hän oli joutunut lausumaan ääneen omat ajatuksensa.

Nousin pöntöltä ja huitaisin Tiinan käden sivuun. Käännyin katsomaan häntä vihaisena. Tyylini ei ollut pakko miellyttää häntä, mutta hänen olisi silti paras hyväksyä se. Minä olin minä, eikä minusta voitu tehdä Tiinaa.

”Mä en tarvitse sellaista jätkää, joka kuvittelee musta idioottimaisia juttuja. Jos äijä on niin keskenkasvuinen, niin saa olla ihan keskenänsä mun puolesta”, ärähdin. ”Ja sama pätee akkoihin, oli ne sukua tai ei.”
”Okei, okei, sori. En mä pahalla. Sun parastas mä vaan aattelen. Istu nyt alas ni teen sulle ponnarin”, Tiina sopotti ja kohotti kätensä antautumisen merkiksi. Tosin tiesin, että merkki tarkoitti ainoastaan väliaikaista rauhaa. Ennemmin tai myöhemmin sisko iskisi puukon selkääni uudestaan. En voinut ymmärtää, miksi olemukseni häiritsi häntä niin suunnattomasti. Tuntui kuin olisin ollut hänelle suunnaton uhka, koska ulkonäköni ei sopinut normaaleihin rajoihin. Oli oikeastaan onni, ettei hän tiennyt minusta ihan kaikkea.

Huokaisin ja iskin perseeni takaisin pöntölle. Olisimmepa osanneet olla tappelematta edes yhden illan. Muistin ajan, jolloin olimme olleet kuin paita ja peppu tai majakka ja perävaunu – kukahan nuokin typerät sanonnat oli keksinyt, eihän niissä ollut järjenhiventä. Lapsena Tiina oli ollut minun paras ystäväni. Olimme painelleet pitkin metsiä ja rakennelleet majoja. Seikkailimme satumaailmoissa, jotka olivat olemassa vain meille kahdelle. Niitä aikoja muistelin mielelläni.. ja kaipasinkin toisinaan. Silloin me ymmärsimme toisiamme täydellisesti, samaa ei voinut sanoa nykyisin.

Teini-iässä eromme alkoi todella näkyä. Tiina meni massan mukana, minä pyrin erottautumaan siitä mahdollisimman vahvasti. En ollut kovin suosittu koulussa, päinvastoin minua kiusattiin, koska ulkonäköni ja vaatteeni poikkesivat muista. Tiina taas oli kaikkien kaveri, naapurin maitotyttö, joka olisi voittanut hymypatsaan, jos niitä olisi koulussamme jaettu. Vaaleine suortuvineen hän oli ollut jo silloin kaikkien mieleen.

Kyllä, olin joskus kadehtinut häntä raskaimman kautta. Hetkittäin olin jopa yrittänyt olla kuten hän, mutta se ei koskaan toiminut. En vain näyttänyt omalta itseltäni Tiinan vaatteissa. Tuntui väärältä yrittää olla jotain muuta kuin olin. Ja lopulta olin luovuttanut. Musta oli minun värini, vaikken luonteeltani ole mikään synkistelijä. Niinpä päätin olla minä, eikä muilla ollut enää siihen mitään sanomista. Löysin myös liudan omanlaisiani ystäviä, joten nykyisin olin varsin tyytyväinen elämäntilanteeseeni. Ainoastaan Tiina ja äiti eivät olleet ja he kyllä jaksoivat muistuttaa siitä muistuttamasta päästyään.

Tiina harjasi hiukseni todella suoriksi ja kiiltäviksi. Hän joutui käyttämään suihkutettavaa hoitoainetta, sillä olin käyttänyt aamulla melkoisesti aikaa pehkoni tupeeraamiseen. Täytyi myöntää, että olin jopa yllättynyt, miten siistiksi hän ne sai. Omasta mielestäni näytin ihan pikkutytöltä, kun hän sai hiukseni sidottua yksinkertaiselle mutta siistille poninhännälle. Hän tarjoutui vielä meikkaamaan minut, mutta kieltäydyin mahdollisimman kauniisti. Halusin säilyttää edes jotain itsestäni.

Kun Tiina ryhtyi kihartamaan omia hiuksiaan, minä siirryin eteisen peilin eteen. Näytin kalpealta ilman meikkiä.. tosin tavoitteeni oli näyttää kalpealta sen kanssakin, mutta eri tavalla. Käytin hyvin vaaleaa puuteria, en valkoista, koska se näytti jopa minun makuuni liian luonnottomalta. Silmät rajasin tapani mukaan mustalla, luomiväriksi valkoista ja violettia, reilusti ripsaria.

Valmistautumiseen kuului vielä vaatteiden vaihto. Olin varannut nätin mustan mekon lämpöisen päivän kunniaksi. Se oli jopa sellainen, että Tiina saattoi pitää sitä asiallisena. Kyllä hän huomautti, että värien käyttö ei olisi pahitteeksi minullekaan, mutta muuta valittamista hänellä ei ollut. Hänen kommenttinsa saattoi siis lukea positiiviseksi.

Autoin Tiinaa kattamaan takapihalle pöydän. Aurinko helotti vielä korkealla taivaalla, eikä missään onneksi näkynyt pilviä. Olihan Tiinalla ja hänen miehellään telttakatos takapihallaan, mutta kaikki tiesivät, miten huteria tuollaiset rakennelmat olivat. Sitä paitsi olin käsittänyt, että vieraita tulisi suhteellisen paljon, joten tuskin kaikki katoksen alle mahtuisivat.

Tiinan mies, Harri, vilkutti meille telttakatoksen grillin luota. Kello oli varttia vaille seitsemän, joten hän oli jo laittanut grillin lämpenemään. Koko touhu vaikutti niin keskiluokkaiselta, että minua puistatti. Iskin salaattikulhon nopeasti keskelle pöytää ja pakenin hakemaan lautasia. Toivoin pääseväni livahtamaan juhlista mahdollisimman aikaisin.

*

Pyörittelin boolilasia käsissäni ja seurasin sivusta vieraiden saapumista. Takapiha alkoi hiljalleen täyttyä pariskunnista sekä harvoista sinkuista, jotka kuuluivat Tiinan ja Harrin tuttavapiiriin. Kaikki näyttivät tuntevan toisensa ja viihtyvän hyvin keskenään. Minä en yksinkertaisesti sopinut näihin kuvioihin.

”Niina, tuutko vähän tänne!” Tiinan huikkaus lähetti kylmiä väreitä selkäpiihini. Käännyin kannoillani, kävelin hänen luokseen ja pakotin hymyn kasvoilleni.
”Niin?” kysyin hieman kylmästi.

Tiina hymyili minulle ja viittoi pariskuntaan, joka seisoi hänen lähellään. ”Ajattelin, että haluaisit tavata pari mun tuttavaa. Juha, Mari, tässä on mun sisko Niina. Oon varmaan joskus maininnutkin. Niina, tässä on Juha ja Mari.”

Kättelin pariskunnan ja esittäydyin heille.
”Nita, Tiina käyttää vieläkin mun entistä nimeä, mutta ehkä sekin vielä joskus oppii”, hymähdin ja tartuin Juhan käteen.
”Hauska tavata”, mies vastasi ja hymyili leveästi. Haistoin välittömästi, että hän oli jo nauttinut olusen tai pari. Kädenpuristus oli kuitenkin lämpöisen ystävällinen.
”Juha on sinkku ja Mari sen sisko”, Tiina kuiskasi korvaani. No, se selitti, miksi minun piti tavata juuri tämä pariskunta. Nyökkäsin vielä Juhalle ja tartuin Marin käteen.
”Nita.”
”Mari”, nuori nainen hymyili lämpöisesti. Hänellä oli lyhyeksi nyrhitty tukka ja häkellyttävän siniset silmät. En voinut olla hymyilemättä hänelle takaisin. Hänessä oli jotain käsittämättömän suloista, herttaista.. ehkä se oli hänen pieni kokonsa tai sitten vain äärimmäisen mukava olemuksensa.

Tajusin pitäneeni Marin kädestä kiinni hieman liian pitkään. Päästin irti ja naurahdin häkeltyneenä.
”Mistä te Tiinan tunnette?” kysyin jotain sanoakseni.
”Juha on sen kanssa samassa työpaikassa”, Mari vastasi. Hän suorastaan sädehti. Hörppäsin boolimukistani ja toivoin, ettei kukaan kiinnittäisi huomiota häkeltyneeseen olemukseeni.
”Juhalla on varsinainen uraputki menossa. Varmaan ylennyskin tiedossa pian.. ja monet toimiston tytöistä taitaa olla vähän ihastuneita siihen”, Tiina kiirehti sanomaan. Ihmettelin, miksi minua moinen tieto olisi pitänyt kiinnostaa. Tai ehkä tämä oli sitä kuuluisaa small talkia, jota en hallinnut sitten alkuunkaan.
”Mitäs sä teet työkseks?” Juha tiedusteli minulta ja virnisti leveästi.
”Tarkistan elintarvikkeita.”
”Niina on elintarvikelaborantti, aika hassu ammatti naiselle”, Tiina naurahti ja kietaisi kätensä hartioideni ympärille. Mitä ihmettä hän oli ehtinyt jo vetää? Kippasin nopeasti loput boolit kurkusta alas ja kierähdin hänen otteestaan.
”Taidan hakea lisää juomista”, kiirehdin sanomaan ja käännyin pois.

Kuulin askelten seuraavan perässäni. Toivoin, ettei kyseessä ollut Tiina, joka sättisi epäsosiaalisuuttani. Minusta tuntui, että elin täysin eri maailmassa kuin siskoni. En vain sopeutunut tänne.

”Hei, kelpaako seura?” kuulin pehmeän äänen kysyvän selältäni, kun olin kauhomassa boolia mukiini. Käännyin puolittain ja hymyilin Marille.
”Toki. Tuu ottaa boolia.”

Odotin kun Mari täytti oman mukinsa ja johdatin hänet sitten kauemmas ihmisvilinästä. Yritin silmäillä, missä Tiina ja Juha olivat, mutten onnistunut bongaamaan heitä. Ehkä Tiina oli päättänyt, etten ollut tarpeeksi laadukasta seuraa hänen työtoverilleen ja yritti nyt parittaa miestä jollekulle muulle.

Istahdimme pihakeinuun juomiemme kanssa. Annoin jaloillani hieman vauhtia keinulle. En kuitenkaan liikaa, ettei booli läikkyisi päällemme.
”Mikäs sut sai tulemaan näihin juhliin?”
”Juha pyys mut seurakseen. Ei kuulemma halunnu tulla yksin, kun Tiina tuntee niin paljon pariskuntia”, Mari selitti. ”Tosin sano kyllä jonkun sinkkutytön täältä nappaavansa mukaan ja suositteli samaa mulle. Tiina tais sua jo vähän sille petailla.”
”Ai ihan tosi vai?” tuhahdin sarkastisesti. Juha ei ollut sitten yhtään minun tyyppiäni. Tiina ei totisesti tuntenut minua.

Mari nauroi heleästi. Hänen toiseen poskeensa ilmestyi hassu kuoppa hymyillessä, mutta hersyvä nauru oli jotenkin vielä kauniimpaa. Hänestä minä pidin ihan oikeasti.
”Ei Juha kyllä sulle sopis, se on liian konservatiivinen.. ihan niinku toi sun kampauskin”, Mari naureskeli. Tunsin punan kohoavan poskilleni.
”Tiinan ajatus sekin”, huomautin.
”Olisihan se pitäny arvata.”

Annoimme jutun kulkea omaa tahtiaan. Puolta tuntia myöhemmin kävin hakemassa meille oluet Harrin varastoista ja istahdin sitten Marin viereen keinuun. Hän oli jotenkin aito ja rento, toisin kuin niin monet muut näissä juhlissa. Pidin hänen hieman pystystä, lyhyestä tukasta, hänen ilmeistään, hänen naurustaan.. minusta tuntui, että olisin tuntenut hänet paljon kauemmin kuin vain yhden illan.

Ilta-aurinko katosi jonnekin taivaanrannan taakse, kun livahdimme laiturille. Oli suorastaan epäreilua, että Tiinalla oli jopa täydellinen rantatontti laitureineen saunoineen, mutta nyt olin siitä oikeastaan vain iloinen. Toiset juhlivat täyttä vauhtia talon läheisyydessä, missä oli tarjolla grilliherkkuja ja alkoholia, joten rannassa oli rauhallista.

”Mä en tykkää kesästä”, Mari huomautti ja niiskautti nenäänsä. Naurahdin, sillä sanat tuntuivat olevan täydellisen irrallaan kaikesta.
”Mä tykkään. Palelen tosi herkästi ni talvella on aika kurjaa”, kerroin suoraan.
”Sä tarvit vaan jonkun lämmittämään. Sillon talvikaan ei oo paha asia. Voisitte mennä ensin pulkkamäkeen ja sitten kääriytyä huopaan takan eessä. Ei suakaan sit palelis”, Mari tarinoi tuijottaessaan järvelle.

Läiskäisin hyttysen käsivarrestani ja jäin katselemaan veristä läikkää. Pian alkaisi ilkeä kihelmöinti ja aamuun mennessä olisin raapinut käsivarteni verille. Kesässä oli kyllä huonotkin puolensa.
”Jos Tiinalta kysytään, niin ei mua kukaan kunnollinen mies huoli”, naurahdin. ”Eikä ne ei kunnolliset vie pulkkamäkeen ja takan eteen istumaan.”
”Onks Tiinan mielipiteillä sitten väliä?” Mari kysyi ja katsoi minua suoraan silmiin. Jokin sisimmässäni liikahti.
”Ei, ei niillä oo koskaan ollu”, sopersin. Olisin halunnut tönäistä tuon naisen alas laiturilta. Hän käänsi jotenkin kaiken ympäri ja näki suoraan lävitseni.
”Miks sä sitten toistat niitä ku ne ois joku totuus?”
”En mä tiiä.. kai ne on iskostunu mieleen ku niitä saa aina kuunnella.”

Niin, minä tosiaan toistelin Tiinan sanoja kovin usein, vaikka jankutin, ettei niillä ollut merkitystä. Ehkä en ollutkaan päästänyt vielä kunnolla irti isosiskostani. Tajusin, että pohdin usein, mitä mieltä Tiina ja äiti olivat jostain ja tein sitten päinvastoin kuin he olisivat minun halunneet tekevän. Tietyssä mielessä olin tainnut jämähtää teini-iän kapinaan. Pyrin epätoivoisesti irti heistä, mutta takertumalla heidän sanoihin takerruinkin itse asiassa heihin. En päässyt yhtään kauemmas heistä ja lähemmäs itseäni niin kauan kuin pohdin heidän mielipiteitään.

Tunsin Marin tarttuvan ponnariini ja vetävän sen irti hiuksistani. Mustavioletit kiharat levisivät hartioilleni ja kasvojeni ympärille. Mari laski ponnarin kämmenelleni.
”Noin, oo vaan oma ittes”, hän nauroi ja sekoitti kädellään hiuksiani. Hän sipaisi nopeasti nenänpäätäni ja nauroi. ”Ei sun kannata muista välittää.”

Sitähän minä olin tolkuttanut itselleni vuosia. Miksi vasta nyt tuntui siltä, että todella ymmärsin, mitä se tarkoitti? En enää hämärässä erottanut Marin silmien sinistä väriä, mutta yhtä kaikki hän oli kaunis. Puristin nyrkkini ponnarin ympärille ja hymyilin ujosti. Joku oli onnistunut murtamaan kovan kuoreni yllättävän nopeasti. En oikeastaan edes tajunnut, miten hän oli sen tehnyt.

Järveltä nousi sumua. Värähdin ilman hiljalleen viilentyessä. Olin todellakin toivoton vilukissa, kun onnistuin palelemaan jopa kesäiltana. Kerran olin saanut vilunväreitä saunassa, minkä kaiketi saattoi jo lukea jonkinlaiseksi saavutukseksi. Kiedoin kädet ympärilleni ja yritin olla kuin en olisikaan.

”Onks sulla tosiaan noin kylmä?” Mari kysyi aidon hämmästyneenä. Nyökkäsin nolona. Oikeasti, minun olisi pitänyt syntyä jonnekin Espanjaan.

Mari riisui farkkutakkinsa ja kietaisi sen hartioilleni. Työnsin käteni hihoihin, vaikka minua edelleen hieman nolotti.
”Entäs sä?”
”Kyl mä pärjään”, Mari naurahti ja kiepsautti vielä kätensäkin ympärilleni ja hieroi käsivarttani. Lämpö palasi hiljalleen kehooni ja olo muuttui mukavaksi. Vähän liiankin. Saatoin haistaa mansikan Marin iholta. Rakastin mansikoita, joten tuoksu sai veden kielelleni. Olisin halunnut painautua vielä vähän lähemmäs ja vetää tuoksua kunnolla sisääni. En kuitenkaan kehdannut, sillä en tiennyt, miten Mari olisi suhtautunut moiseen käytökseen.

Kävelimme pois laiturilta auringon kadottua kokonaan näkyvistä ja menimme istumaan saunan portaille. Pihamaalta kantautui Essi Wuorelan kesäinen hittikappale, jonka nimeä en muistanut. Nojasin pääni Marin olkapäätä vasten ja keskityin tuijottamaan järvelle. Kaikki tuntui olevan mukavasti. Tiinan paritusbileet olivat muuttuneet mukavaksi illanvietoksi hyvässä seurassa. Se sopi minulle paremmin kuin hyvin.

En tiedä, kuinka kauan istuimme siinä hiljaa. Mari silitteli käsivarttani takin läpi ja minä nojasin edelleen häneen. Ei ollut tarvetta puhua, sillä meillä oli hyvä olla näin. Suljin silmäni ja nautin olostani pitkästä aikaa. Jotain tällaista olin kaivannut.

”Vittu, siinäkö sä oot? Mä oon ettiny sua joka paikasta. Nyt lähetään himaan”, hyvin ärsyttävä ja tärkeilevä ääni tunkeutui tajuntaani. Pakotin silmäni auki Marin noustessa seisomaan. Juha seisoi laiturin lähellä huojuen uhkaavasti. Hän oli tainnut juoda enemmän kuin oli sopivaa.
”Sä voit mennä yksinkin”, Mari totesi kylmästi.
”Toni sano et se ei enää tuu hakee sua, joten sä lähet nyt kans. Mulle riitti nää pippalot!” Juha mesosi. ”Vittu, Tiinan kaverit on kaikki kauheita pihtarihuoria ja se sen syötävä siskoki katos jonnekin.”

Vetäydyin vaistomaisesti kauemmas ja toivoin, ettei Juha huomaisi minun istuvan Marin takana. Se mies suorastaan pelotti minua. En koskaan ollut osannut suhtautua humalaisiin. He joko ärsyttivät tai pelottivat minua. Ja nyt tarkoitan sellaisia ihmisiä, jotka humalassa olivat suuna päänä tai aggressiivisia, kuten Juha nyt.

Sormeilin Marin takkia sisarusten vääntäessä suullisesti kättä lähdöstä. Huomasin pienen kitarakorun vasemman taskun kohdalla ja hetken mielijohteesta irrotin sen kankaasta. Puristin sen nyrkkiini ponnarin seuraksi. Halusin, että minulle jäisi edes jokin muisto tästä illasta. Viime hetkessä sujautin vielä ponnarin takin taskuun, jotta Marillekin jäisi jotain. Ehkä ajatus oli typerä, mutta sillä hetkellä minusta se tuntui ainutlaatuisen sopivalta.

Mari kääntyi minuun päin kasvot vakavina.
”Sori, mun taitaa olla pakko mennä. Ei ton kaa voi puhua sillon ku se on tommonen”, hän sanoi. Nousin ja nyökkäsin. Ymmärsin kyllä. Riisuin takin nopeasti päältäni ja ojensin sen takaisin hänelle.
”Kiitti kuitenkin kivasta illasta”, kuiskasin.
”Kiitti itelles”, Mari hymähti takaisin ja sipaisi kevyesti poskeani, ennen kuin veti takin niskaansa ja käveli Juhan luokse. Jäin varjoihin seuraamaan, kun hän talutti humalaisen veljensä pois rannasta.

*

Maanantaiaamuna pakkasin eväitä laukkuuni, kun kuulin Metallican Nothing Else Mattersin täyttävän pienen asuntoni keittiön. Nappasin kännykän käteeni ja tuijotin näyttöä hetken. En tunnistanut numeroa ja hetken jo aioin olla vastaamatta. Yleensä oudoista numeroista soittivat vain lehtikauppiaat. Lopulta päätin kuitenkin vastata.

”Moi, kuule mun rintakoru hävis siellä Tiinan pippaloissa ja säki taisit hukata jotain.. Nii et miten ois, jos vaik mentäis leffaan tai johonki tänään illemmalla?” iloinen ääni tunkeutui ankeaan maanantaihini. Puristin kännykkää uskomatta korviani. Tämä ei ollut todellista.
”Okei”, sain soperrettua.
”Kiva, jos nähään leffateatterin eessä seiskalta? Hakisin sut mut en osaa ajaa sinne, missä sä asut..”
”Joo, nähdään vaan.”
”Hienoa! Mun pitää nyt mennä töihin mut nähään sit. Moikka!”

Suljin kännykän ja jäin tuijottamaan sen näyttöä, kunnes älysin tallentaa numeron.