Sanat, joita kukaan ei sano, eikä kirjoita koskaan...

Kaksi vuotta sitten moni asia oli toisin. Ensinäkin minulla oli elämäni pahin krapula ja toiseksi elämä oli jotain aivan muuta kuin nyt.

Olin yksin ja eksynyt. Olihan minulla kavereita, mutta en minä käynyt juuri missään. Kun kävin näin Erään, eikä se tuntunut kivalta, koska Eräällä oli toinen, eikä hän voisi koskaan huomata minua. Se sattui, mutta tiesin, että olisimme liian erilaisia, joten tein parhaani työntääkseni Erään pois ajatuksistani.

Sitten tapasin Toisen. En ajatellut häntä samoin kuin Erästä, mutta viihdyin hänen seurassaan. Nyt ei enää ollut edes syytä lähteä kotoa. Oli joku, jonka kanssa olla ja jutella. Joku, jonka kanssa loin oman maailman, jota kukaan muu kuin me ei olisi voinut ymmärtää.

Tuo maailma oli turvallinen, vaikka sitä ei ollut oikeasti olemassakaan. Vai oliko? Voiko vain kahden ihmisen todellisuus olla kokonainen maailma? Voiko maailma muodostua pelkistä sanoista, lähinnä kirjoitetuista? No, niin tai näin, tuo maailma oli minulle todellinen. Elin siinä, eikä todellinen todellisuus juurikaan merkinnyt. Joskus lähdin sitä katsomaan, mutta tein asioita, jotka saivat minut pelkäämään menetystä. En halunnut menettää Toista. Niinpä luovuin minulle tärkeistä asioista, vaarallisista, mutta silti tärkeistä. Vihasin itseäni sen takia, pelkoni takia. Eikö joku, joka minusta välittää, voisi hyväksyä minut paheineen? Varmastikin voisi, mutta en minä sitä uskonut. Toisen tähden minun piti olla täydellinen, omasta mielestäni.

Todellisessa todellisuudessa oli myös Eräs. Hän vilahti elämässäni toisinaan. Vilahti ja repi kappaleiksi. Ei hän huomannut minua, aina oli joku muu. Joku kaunis, joku täydellinen, en minä: pieni ja mitätön. Eräälle en ollut olemassa.

Toiselle minä olin olemassa. Varasin suurimman osan ajastani hänelle. Tuin ja kuuntelin, kestin pilkan ja ikävät sanat, rakastin, rakastin, rakastin. Rakastin enemmän kuin ketään koskaan. Jokainen päivä merkitsi koko elämää, olin onnellinen ja ahdistunut. En ollut minä, olin se, mitä Toinen halusi minun olevan. Eihän kukaan olisi voinut pitää minusta minänä... minun piti olla joku muu. Jätin mustat vaatteet kaapin pohjalle, heitin tupakat menemään, enkä koskenut pulloon... Kuulostaa ehkä hyvältä, mutta menetin samalla jotain itsestäni.

Aloin vihata. En ollut vapaa, en ollut minä. Ja se oli Toisen vika! H*lvetti sentään, minähän tein kaikkeni ollakseni hyvä, enkä silti kelvannut. Eikä minulla ollut vapautta, minunhan piti kaikki aikani uhrata Toiselle. Miksi siis minulle sai ilkeillä, kun värähdin vähänkin väärään suuntaan? Pitikö minun olla täydellinen? No, totta kai piti, mutta kun en ollut. Ja vihasin, vihasin, vihasin. Vihasin yhtä paljon kuin rakastin.

Ketä minä vihasin? Toista? Ei. Itse asiassa vihasin itseäni. Vihasin sitä minää, joka en ollut, mutta joka esitin olevani. Toisen tähden olin antanut itseni pois, ja siksi aloin vihata.

Kaikki meni pieleen. Sulkeuduin, enkä enää kertonut mitään. Jos kerroin, sain kuulla olevani tyhmä tai muuten vain vajaa. Ainakin minusta tuntui siltä. Minä olin julma Toiselle, ja hän oli julma minulle. Olin mustasukkainen hänestä. Vihasin jokaista, joka tunki hänen elämäänsä ja varasti minulle kuuluvan ajan. Olinhan ostanut tuon ajan itselläni. Olin maksanut niin kalliin hinnan, ettei sitä voinut rahassa mitata. Ja silti en saanut siitä ansaitsemaani korvausta. Olin antanut itsestäni kaiken, mikä oli ollut minua, mutta en saanut kaikkea takaisin. Miksikö? No, eihän sellaista hintaa kuulu maksaa kenellekään, eikä kenenkään kuulu sellaista hintaa korvata. Minä vain olin tyhmä.

Sitten tuli Eräs. Vihdoin hän huomasi minut. Kävi ilmi, että hän oli huomannut minut jo paljon aiemmin. Minä vain olin sulkeutunut niin täysin, etten ollut tajunnut sitä. Sydämeni hymyili ensi kertaa pitkästä aikaa. Eräs suuteli minua, sanoi kauniiksi... sanoi ja teki sen kaiken, mistä olin jo yli vuoden haaveillut. Hän todellakin huomasi minut. Olin niin kauan kaivannut tätä ja nyt minulle ojennettiin sitä. Otinko siis kaiken vastaan?

En. Toinen haukkui minut huoraksi. Ei hän sitä sentään suoraan sanonut, mutta antoi kuitenkin ymmärtää. Se sattui. Eräs toinen ystäväni laittoi välit poikki, koska välitin Eräästä. Olin jälleen palasina. Miten kaksi rakasta ystävääni saattoivat tehdä sen? Olin saanut eteeni onnen, jota olin yli vuoden kaivannut, mutten voinut ottaa sitä vastaan, koska olisin menettänyt niin paljon.

Itkin ystäväni tähden. Itkin Toisen sanojen tähden ja itkin Erään tähden. En enää uskaltanut sanoa, enkä tehdä mitään. Olin varma, että olin menettänyt kaiken.

Jotain tapahtui kuitenkin. Ystäväni mateli takaisin ja minä annoin anteeksi. Eräskin otti minuun vielä uudestaan yhteyttä ja tapasimme taas, eikä se jäänyt yhteen tapaamiseen. Siitä kehittyi suhde, joka sai minut hymyilemään, tuntemaan itseni kokonaiseksi ja lopulta rakastumaan niin syvästi, että se melkein sattuu. Onneksi vain melkein, oikeastaan se rakkaus on liian ihanaa sattuakseen todella. Tai jos totta puhutaan, se on jotain sellaista, mihin eivät sanat riitä. En osaa kertoa siitä.

Mutta jotain muutakin tapahtui. Minä en ollut ainoa mustasukkainen. Myös Toinen oli. Epäilin vahvasti, että hän vihasi Erästä, mutta ehkäpä hän vain oli mustasukkainen. Jotain väliltämme katosi parissa kuukaudessa. Enää ei ollut kauniita sanoja, oli vain kiukkua ja vihaa. Emme osanneet puhua, kaikki kai sattui liikaa. Minusta tuntuu, että Toinen oli maksanut saman hinnan kuin minäkin. Ehkä hän maksoi sen eri tavalla kuin minä, mutta yhtä kova hinta se oli. Siksi hän oli niin mustasukkainen, siksi hän satutti minua, kuten minä häntä... ja juuri siksi kaikki meni pieleen. Me kummatkin maksoimme hinnan, jota ei koskaan pidä maksaa kenellekään.

Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, kaikki on toisin. Olen taas onnellinen. Eräs on osa päivittäistä elämääni niin kuin joskus haaveilin. Hän huomaa minut ja sanoo rakastavansa. Muutenkin elämäni on hyvää. Miksikö? Otin takaisin kaiken sen, mistä luovuin. Ulkoisesti muutuin omaksi itsekseni... kaivoin esiin niin mustat vaatteet kuin tupakat ja pullotkin. Kaikki paheeni, jotka ovat pysyvästi osa minua. Myös sisäisesti uskallan taas olla, mitä olen. En esitä enkelikuvaa, vaan olen juuri se, mikä minun kuuluukin olla. Ei minun tarvitse pitää purkkapopista, eikä olla harras kristitty, kun en kerran sitä ole. Minulla on ja saakin olla omia mielipiteitäni. Olen todellakin löytänyt itseni uudelleen, enkä enää koskaan myy sieluani kenenkään takia. Se hajottaa liikaa.

Kaiken tämän jälkeen kaipaanko Toista? Kyllä. Ei kaikki ollut vain pahaa. Meillä oli oma maailma, joka on kai jossain yhä olemassa. Jos ei muille, niin meille kahdelle. En tiedä, pakeneeko Toinen sinne joskus. Itse teen niin synkkinä päivinä ja se helpottaa. Kaipaan monia muitakin asioita hänestä, ei sellaista ihmissuhdetta voi vain haudata ja unohtaa. Se jää elämään kuolemansa jälkeenkin.

En kuitenkaan osaa kuvitella, että asiat olisivat, kuten ennen. En edes halua sitä. Jos minua ei voida hyväksyä tällaisena, ei minua tarvitse hyväksyä ollenkaan. Kestän kyllä kovat sanat siitä, mitä olen, mutta jos ne sanotaan loukkaamistarkoituksessa, en voi hyväksyä ihmistä lähelleni... en vain voi. Ja toisaalta en halua sotkea Toista siihen elämään, joka minulla on. Hän on liian puhdas ja viaton. Ei tämä sovi hänelle. Minä olen onnellinen tässä elämässä, mutta hänelle se olisi väärä ratkaisu.

Kaipaus vain jäi jäljelle. Onneksi ajalla on todellakin tapana kullata muistot. Kipeät ja pahat asiat tulevat hautautumaan joskus ja silloin kaipaus on kaunista. Minä kuljen nyt mustaa ja pimeää polkua, vaikka elämäni onkin kaikkea muuta kuin synkkää. Se polku ei ole tarkoitettu Toiselle... hänen polkunsa on valkoinen, puhdas ja viaton. Sellaisena minä haluan sitä ajatella, sellainen hän oli minulle, siksi on tärkeää, että hän löytää oman polkunsa, eikä seuraa minun jalanjäljissäni. On parempi kaivata kuin tuhoutua.

Nämä ovat sanat, joita kukaan ei sano, eikä kirjoita koskaan. Ne ovat tässä, vaikka niiden ei pitäisi olla olemassa. Tällä tarinalla ei todennäköisesti ole merkitystä suurimmalle osalle maailman ihmisistä, mutta sillä on merkitystä yhdelle, kahdelle tai ehkä jopa kolmelle ihmiselle. Siksi se on olemassa, eikä pyyhkiydy koskaan pois, vaikka minä pyyhkisinkin nämä sanat olemattomiin. On olemassa maailma, jota ei koskaan ollutkaan, ja siellä maailmassa tuo tarina tapahtui... Tai ehkä se tapahtuikin todellisessa todellisuudessa.