Murtuneita unelmia

Author: Afeni
Rating: G
Paring: Luna/Cho
Genre: Romance, angst
Summary: Luna viettää kuudetta vuottaan Tylypahkan koulussa. Jotain vain puuttuu ennen niin kodikkaasta paikasta. Ajankohdastaan huolimatta ficci ei spoilaa Deathly Hallowsia millään tavalla.
Challenge: Femme10 ja Lyrics wheel 6
A/N: Tätä ficciä oli yllättävän vaikea kirjoittaa. Ehkä siksi, että kappale ei ollut minulle erityisen tuttu. En ole varma, sainko vangittua sen tunnelman riittävän hyvin, mutta yritinpähän ainakin. Jotenkin minun oli pakko liittää sanoitus Lunaan, tiedä sitten, mistä se mahtoi johtua x)
Thanks: Kiitän Piccaa siitä, että hän valaisi minut.


Murtuneita unelmia

Vettä tihutti ja taivas piileksi harmaiden pilvien takana. Mikään säässä ei siis ollut epätavallista. Mikään elämässäkään ei ollut sen kummempaa kuin yleensä. Tosin en ollut muuta odottanutkaan. Minulla ei ole taipumusta vaipua masennukseen, vaan etsin kaikesta valoisamman puolen. Nytkin tiesin, että harmaan pilvimassan takana paistoi taatusti aurinko. Tällä kertaa se ei vain lämmittänyt minua.

Tylypahkan käytävät olivat muuttuneet jotenkin ankeammiksi kuin ennen. Edes oleskeluhuone ei tuntunut samalla tavalla kotoisalta kuin se oli tuntunut vielä edellisenä keväänä. Hölmöä ehkä, mutta minusta tuntui kuin jokin osa olisi poistunut sieltä sinun mukanasi. Senpä takia en enää viettänyt aikaani siellä. Kuljeskelin pitkin käytäviä, maleksin kirjastossa ja istuin suuressa salissa juttelemassa Ginnyn kanssa, mutta silti minulla oli tyhjä olo.

Vedin kaavun hupun peittämään likaisenvaaleita hiuksiani ja astuin ulos suurista pariovista. Sadepisarat kostuttivat kasvoni, mutta se oli oikeastaan vain virkistävää. Ainakaan kyyneleet eivät kuumottaneet niitä tänään.

Lähdin kulkemaan polkua, jota jalkani olivat tallanneet jo monet kerran. Koskaan kukaan ei ollut tullut vastaani näillä yksinäisillä kävelyretkilläni, eikä tänäänkään vaikuttanut siltä, että niin kävisi. Pihalla ei ollut ketään, mitä nyt Hagrid lannoittamassa kasvimaataan. Hän heilautti minulle ystävällisesti kättään, mutta antoi minun kuitenkin mennä menojani.

Kun pääsin metsän suojiin, sade ei enää kastellut minua. Polkuni ei kulkenut kovin syvälle, sillä olin lukenut Saivartelijasta, että Kiellettyyn metsään oli hiljattain muuttanut lihansyöjäfletkumatoyhdyskunta, joka oli jo ehtinyt päästä ihmislihan makuun. Minulla ei ollut mitään syytä epäillä tietoa, joten katsoin viisaammaksi pysytellä aivan metsän laitamilla. Pääasiahan kuitenkin oli, että sain olla yksin ja keskittyä unelmiini.

Polkuni otti usein uuden suunnan. Koskaan en tiennyt tarkalleen, minne se minut veisi ja koska olisi aika kääntyä takaisin. Niin vain tapahtui. Elämäni taisi olla hyvin samanlaista. Minulla ei ollut varsinaista päämäärää, mutta silti kuljin reittiä, joka minulle oli määrätty. Joka tapauksessa näytti siltä, että minun tuli kulkea yksin niin elämässäni kuin tällä metsäpolullakin.

Saavuin pienen lammen rantaan ja jäin tuijottamaan veteen, josta heijastui harmaa taivas. Epätasainen tytönkuvajainen tuijotti vedestä minua takaisin. Käänsin päätäni kallelleen ja kuvittelin toisen kuvajaisen siihen viereen. Kuvajainen oli kaunis; hoikka varsi, tummat silmät ja korpinmustat pitkät hiukset. Katselin, kuinka kuvajaiset tarttuivat toisiaan kädestä kiinni ja jäivät seisomaan lähekkäin.

Tuuleen puuska sai lammen pinnan lainehtimaan ja kuvajaiset hajosivat laineiden mukana. Tuijotin vielä hetken vettä, mutta en tavoittanut haavetta enää. Sydämeni hakkasi yksin, eikä sen rinnalla ollut toista. Salaa toivoin, että joskus poikkeaisit polulleni, ottaisit kiinni kädestäni ja veisit mukanasi, mutta tiesin, ettei niin kävisi. Unelmani oli vain murenia.

Jatkoin matkaani. Tällä kertaa polkuni kuljetti minut Tylypahkan linnan taakse. Pysähdyin matkan päähän mahtavasta rakennuksesta, josta oli vuosien varrella tullut kotini. Niin monia muistoja, niin monia ystäviä. Viisi vuotta onnea. Sinä et varsinaisesti ollut koskaan ystäväni, mutta olit kuitenkin läsnä. Olithan sinäkin osa Albuksen kaartia. Kun olin neljännellä, aloit juurikin sen takia tervehtiä minua oleskeluhuoneessa ja muuallakin. Joskus jopa juttelimme hetken.

Kerran jopa yllätin sinut itkemästä. Itkusi oli särkeä sydämeni, mutta istuin silti vierellesi. Jos olisit ollut Ginny, olisin halannut sinua, mutta itkiessäsikin olit niin täydellisen kaunis, etten tohtinut koskea sinuun. Sinä katsoit minuun kostein silmin ja kerroit, kuinka kaipasit Cedriciä ja kuinka tunsit huonoa omatuntoa, että silti pidit Harrysta. Minä nyökkäilin ja kuuntelin. Tavallaan ymmärsin sinua, tavallaan en. Kaipauksesta minä ymmärsin, mutta sitä en voinut tajuta, että sinäkin olit ihastunut Harryyn niin kuin Ginny. Onhan Harry mukava poika, mutta ei hän nyt niin ihmeellinen ole. Hyvä ystävä kuitenkin.

Istuimme tuolloin pitkään hiljaisella käytävän pätkällä. Annoin sinun puhua ja katselin huuliesi liikettä, kun ne muodostivat sanoja, joita en halunnut kuulla. Painoin käteni kylmää kivilattiaa vasten, etten olisi nostanut niitä ja koskettanut sormillani huuliasi. Miten nekin saattoivat olla niin täydelliset?

Voi, neljäs kouluvuosi oli niin katkeransuloinen. Se toi sinut lähelleni, vaikket sitä tainnut ymmärtääkään. Viides vuosikaan ei ollut yhtään hullumpi. Sinä teit korpinkynsien oleskeluhuoneesta kodin, sinä olit minulle sen aurinko.

Lähdin kävelemään jälleen kohti Tylypahkaa. Seurasin kuinka haalea varjoni seurasi ensin minua ja yhtyi sitten linnan suurempaan varjoon. Tihuttava sade oli kastellut kaapuni. Kohotin katseeni kohti taivasta ja annoin sateen pyyhkiä kaiken pois. Vielä tämä ja seuraava vuosi, ne olisivat viimeiset. Sitten voisin mennä minne vain. Ehkä ryhtyisin tutkimaan narskuja. Ja ehkä tapaisin sinut jälleen.

Kuljin yksin tyhjän pihan poikki sisälle linnaan.