Noitaan langennut

Author: Afeni

Rating: R/K-15

Paring: Ginny/Annie (Ginny/Harry, Ron/Hermione, Jake/Sandy)

Genre: Romance, angst, A/U, femslash

Disclaimer: Rowling omistaa omansa.

Challenges: Sinun Potterisi ja Femme10

Summary: Sota on voitettu joitain vuosia sitten ja elämä on palannut normaaleihin uomiinsa. Harry sai Ginnynsä, Ron Hermionensa ja kaikki ovat onnellisia. Vai ovatko?

A/N: Mitähän tästä sanoisi.. Alku on hyvin pitkälti juttua Anniesta ja hänen lähipiiristään. Toivottavasti se ei säikäytä lukijoita pois. Halusin tavallaan pohjustaa tarinaa hieman, koska en halunnut kirjoittaa tällä kertaa oneshotia. En ole aiemmin kirjoittanut Tylypahkan nuorista aikuisina, joten olen hieman epävarma tästä. Lisäksi jotkut hahmot voivat myös tästä syystä olla vähän tai vähän enemmän OOC. Parhaani olen kuitenkin yrittänyt x)

Annie hahmona pohjautuu hyvin pitkälti minuun, joskin nimen muutin, koska en halua omalla nimelläni tässä esiintyä. Anniella on suurelta osin minun ulkonäköni, pahat tapani, osittain angstinen luonteenlaatuni sekä pukeutumistyylini. Myös Annien työ on valittu todellisuuden mukaan, vaikkakin sitä piti hieman värittää. 

Noitaan langennut

So, if you're falling for a witch, be careful

‘Cause she will make your heart go wrong

Yeah, if you're falling for a witch, be careful

You'll be enchanted by her song

Oh, if you're falling for a witch

She'd take you

Wherever she wants you to go

Oh, if you're falling for a witch

She'd break you

But, baby, you will never know

[E-Rotic – Falling for a witch]

 

1. Näytös: Tapaaminen

 

Istahdin pienen kahvilan terassipöytään huokaisten raskaasti ja laskin suloisen viileän lasini pöydälle. Pengoin hetken laukkuani, tupakat olivat taas livahtaneet jonnekin pahnan pohjimmaiseksi. Lopulta vedin taikasauvan esiin ja heilautin sitä laukkuni yllä.

”Tulejo tupakka-aski!”

 

Valkoinen aski kultaisin reunuksin lennähti kaaressa pöydälle. Nappasin nopeasti tupakan, asetin sen huulieni väliin ja sytytin taikasauvan heilautuksella. Olisin tietysti voinut käyttää sytytintä, niin kuin tein jos liikuin jästien seurassa, mutta näin homma kävi paljon helpommin. Vedin nautinnollisesti savua keuhkoihini ja suljin silmäni hetkeksi. Elokuinen aurinko hyväili kasvojani, vielä oli mukavan lämmintä, mutta toisaalta syksyn tuntu hiipi jo silloin tällöin pimeneviin iltoihin. Tämä aika vuodesta oli ehkä täydellisin. Rakastin pimeyttä, kynttilöitä ikkunalaudalla ja tähtikirkasta taivasta (jota tosin ei Lontoossa juurikaan päässyt näkemään). Pidin kuitenkin myös auringonpaisteesta ja lämmöstä. Siispä elokuu oli juurikin minua varten. Se oli kuukausi paahtavan ja kirkkaan kesän sekä ankean ja sateisen syksyn välissä.

 

”Taasko sinä poltat tuota jästikamaa?” tuttu ääni tunkeutui tajuntaani ja pakotti minut avaamaan silmäni. Tumma hahmo piirtyi auringon eteen pitkänä ja suurikokoisena. Karistin tuhkat tupakastani ja työnsin sen uudestaan huulieni väliin, kun Jake istahti minua vastapäätä.

”Luonnollisesti. Täytyyhän sitä noidalla jokin pahe olla”, hymähdin hänelle ja puhalsin savut ulos.

”Niin, mutta jästien tavaraa…” ystäväni yritti inttää.

”Jake, minä olen jästisyntyinen. Kasvoin ympäristössä, jossa tupakka on täysin tavallinen tuote”, huomautin. Oli hyvä, ettei Jake ollut perillä jästien nykyisestä linjasta tupakoinnin suhteen. Myönnetään, tupakka on terveysriski, mutta minä nautin sen polttamisesta suunnattomasti ja minua myös raivostutti se mieletön haloo, jota asiasta pidettiin.

 

Jake kohautti olkapäitään ja pysäytti tarjoilijan. Hän teki tilauksen, ennen kuin kääntyi takaisin puoleeni. Hän oli ollut paras ystäväni jo vuosia. Olimme olleet naapureita lapsesta asti, mutten ollut tiennyt hänen perheensä oikeaa taustaa, ennen kuin sain kutsun Tylypahkaan kaksi vuotta ennen Jakea. Yhteinen salaisuus vain vahvisti ystävyyttämme, mutta mitään muuta siitä ei ollut koskaan kehittynyt. Jake oli kyllä ollut ihastunut minuun, mutta tunteet eivät olleet olleet molemminpuolisia. Minun onnekseni hän oli pysynyt ystävänäni, vaikka olinkin torjunut hänet romanttisessa mielessä.

 

Jake oli minun paras tyttökaverini sukupuolestaan huolimatta. Minua hän taas kutsui isoveljeksi, jota ei ollut koskaan saanut. Muiden korvissa inside-vitsimme saattoi kuulostaa täysin typerältä, mutta meille sillä oli todellista merkitystä. Puhuimme lähestulkoon kaikesta ja olimme toisinaan kuin paita ja peppu. Nykyisin tosin vietimme vähemmän aikaa yhdessä, sillä Jake oli alkanut seurustella erään aloittelevan bändin basistin kanssa. Tyttö oli hieman mustasukkainen minun takiani, minkä toki ymmärsin, vaikkei mustiin sukkiin syytä ollutkaan. Jake ei vain ollut minun tyyppiäni.

 

Ulkonäöllisesti me kaksi silti sovimme samaan pöytään. Jakella oli olkapäille ulottuva musta tukka ja hän pukeutui vain mustiin kaapuihin. Jästivaatteissakin hän suosi mustaa väriä. Samoin minä, jotenkin mustassa vain viihtyi. Tosin oli meissä eroakin. Jake oli isokokoinen ja todella pitkä siinä missä minä olin pätkä, alle 160 cm pituutta ja muutenkin olin jäänyt melko pieneksi. Mutta loppujen lopuksi ulkonäöllä ei ollut väliä, vain ystävyydellä oli.

 

”No, mitäpä uutta maagisessa sosiaalitoimessa?” Jake tiedusteli.

”Ei erikoisempaa, sitä tavallista”, vastasi ja kohautin olkapäitäni. Työskentelin maagisen sosiaalitoimen nuoriso-osastolla ja tehtäviini kuului nuorten noitien ja velhojen opastaminen koulutuksen ja työelämän pariin. Asiakkaani olivat lähinnä pudokkaita, jotka eivät olleet Tylypahkan (tai muun taikakoulun) jälkeen päätyneet mihinkään. He olivat syrjäytyneet yhteiskunnasta ja perinteisestä elämästä. Minun työni oli löytää heille sopiva, yksilöllinen ratkaisu ja rakentaa heille elämänpolkua yhdessä heidän kanssaan. Joidenkin kohdalla se oli haastavaa, sillä syrjäytyminen oli saattanut ajaa heidät päihteiden käytön tai muiden ongelmien pariin. Joillakin oli jopa pikkurikoksia taustallaan; jästien kiusaamista ja sen sellaista, ei kuitenkaan mitään niin vakavaa, että siitä olisi lähetetty Azkabaniin.

 

Tumppasin tupakan katukivetykseen, koska terassilla ei ollut tuhkakuppeja. Jake vilkaisi touhujani syrjäsilmällä, muttei sanonut mitään. Siitäkin pidin hänestä. Hän ei valittanut liikaa.

”Pari uutta asiakasta ja vanhojen kanssa muutama selvittelyjuttu. Olen tehnyt maanantaista asti yhteistyötä Taikaministeriön kanssa, sillä yksi nuorista on sotkeutunut yskivien takkojen tapaukseen”, selostin. Jake nyökkäsi. Hänkin oli varmasti kuullut tapauksesta, sillä siitä oli ollut Päivän Profeetassa. Joukko velhoja oli esiintynyt rakennusmiehinä ja asentanut jästien asuntoihin vaarallisia takkoja. En voinut ymmärtää, miten kukaan viitsi tehdä sellaista. ”Mitäpä sinulle?”

”Töissä sitä samaa, valmistellaan uutta luutamallia, mutta siinä on ilmennyt kaikenlaista pientä ongelmaa”, Jake kertoi. ”Muuten menee ihan hyvin. Sandy muuten haluaisi tavata sinut.”

 

Olin hörppäämässä lasistani, mutta liikkeeni pysähtyi kesken. Olin kuullut moneen otteeseen tästä Sandystä ja nähnyt kuvankin. Sivumennen sanoen hän oli miellyttävän näköinen: lyhyeksi kynitty kirkuvan punainen tukka ja pieni olemus. Minun makuuni. En kuitenkaan koskaan olisi yrittänyt vietellä parhaan ystäväni tyttöä, sellainen oli yksinkertaisesti sopimatonta.

”Miksi?” kysäisin ja nostin vihdoin lasin huulilleni.

”Noh, häntä epäilyttää, koska hän ei tunne sinua”, Jake huomautti, ”enkä minä jaksa aina selitellä.”

”Vai niin, ymmärrän.”

 

Sandy oli jokseenkin mustasukkaista tyyppiä. Monet tapaamiseni Jaken kanssa olivat peruuntuneet viime aikoina, koska Sandy piti minua potentiaalisena uhkana. Ehkä olisi paras selvittää tytölle, etten todellakaan ollut sellainen.

”Kaipa se sitten käy”, sanoin.

”Hyvä, tänä iltana sitten Kuutamottaressa. Jos mennään yhdeksäksi sinne? Voit tulla meille aloittelemaan, jos haluat.”

 

Pohdin asiaa. Olisiko parempi tavata pariskunta vasta velhojen uusimmassa yökerhossa vai oliko Jaken pienehkö asunto alkuun hyvä vaihtoehto? Ehkä olisi viisaampaa mennä ensin asunnolle, sillä baarissa pystyi harvemmin keskustelemaan huutamatta.

”Olemmeko me kolmestaan?”

”No, itse asiassa Sandy pyysi paria kaveriaan”, Jake kertoi. Jouduin siis tapaamaan useamman uuden ihmisen, mutta ehkä selviytyisin siitä. ”Ja itse asiassa yksi niistä on Harry Potter.”

 

Nyt kohotin kulmiani. Kukapa ei olisi Potteria tuntenut. Tai no, en voinut varsinaisesti sanoa tuntevani häntä, mutta tiesin kyllä. Harry Potter oli aloittanut viidennen vuoden Tylypahkassa, kun itse olin mennyt ensimmäiselle. Silloin hän oli ollut melko huonossa maineessa velhoyhteiskunnassa, sillä hänen epäiltiin valehdelleen Pimeyden lordin paluusta. Nykyisin kaikki jo tiesivät hänen olleen oikeassa. Hän oli kukistanut Pimeyden lordin Tylypahkan tiluksilla tapahtuneessa suuressa taistelussa, kun olin ollut kolmannella. Itse en ollut saanut osallistua taisteluun, mutta muistin silti illan hyvin. Se oli ollut pelottavaa ja moni oli kuollut. Tylypahka ei ollut sen jälkeen enää entisensä.

 

”Mistä Sandy tuntee Potterin?” kysyin uteliaana. Basistia oli vaikea kuvitella aurorin kaveriksi, mutta ehkä Sandy oli tuntenut Potterin jo Tylypahkan ajoilta. Tajusin, etten tiennyt Sandyn ikää, mutta minun oli vaikea uskoa, että hän oli minua paljoakaan vanhempi. Jakella ei ollut tapana seurustella itseään kovinkaan paljon vanhempien naisten kanssa.

”Oikeastaan Potterin tyttöystävä on Sandyn kaveri, joku Ginny”, Jake korjasi harhaluuloni.

 

Nyökkäsin. Muistelin kuulleeni Ginnystä, ehkä hänet oli mainittu jossain lukuisista Potterista kertovista artikkeleista tai kenties elämäkerrasta (Harry Potter – poika joka tulee aina elämään), jonka Rita Luodikko oli julkaissut pari vuotta sitten. Olin vilkaissut opusta pikaisesti, mutta todennut sen yhtä ala-arvoiseksi kuin kaikki muutkin kyseisen naisen tuotokset – lukuun ottamatta yhtä Saivartelijassa julkaistua artikkelia – ja jättänyt lukemisen sikseen.

”Tuleeko muita?” kysäisin.

”No, Sam ja Mike tietenkin. Sitten ilmeisesti joku Potterin ystäväpariskunta”, Jake kertoi. Sam ja Mike olivat pitkäaikaisia kavereitamme ja viihdyin heidän seurassaan loistavasti. Sam oli puhdasverisestä velhosuvusta ja hänellä oli suuri perhe. Vaikka olimme melkein samanikäisiä, hänellä oli vain muutaman kuukauden ikäinen pikkuveli. Se oli jokseenkin hämmentävää. Mike puolestaan asui yhä äitinsä nurkissa. Hän oli puoliverinen, mutta hänen isänsä oli saanut surmansa Pimeyden lordin nousun aikoihin, kun kuolonsyöjät olivat riehuneet ympäriinsä.

”Jos tulen seitsemältä?” kysäisin.

 

Se sopi Jakelle, tietenkin. Minulle puolestaan jäi pari tuntia aikaa käydä kääntymässä kotona, valita sopivat vaatteet iltaa varten ja syödä jotain pientä. Minun oli pakko syödä jotain, ennen kuin kumosin kurkkuuni mitään alkoholipitoista, sillä muuten viina nousi nuppiini sellaisella kohinalla, että ilta oli omalta osaltani hetkessä ohitse. Ja nyt kaiketi oli tarkoitus tehdä Sandyyn positiivinen vaikutus.

 

Istuskelimme Jaken kanssa pöydässä vielä tovin ja vaihdoimme kuulumisia viimeiseltä kuukaudelta. Poltin samalla toisen tupakan ja tyhjensin vihdoin lasini. Juoma oli väljähtynyttä, mutta virkisti kuitenkin raskaan työpäivän päätteeksi. Rentouduin ja nautin jo valmiiksi tulevasta illasta, jonka saisin viettää pitkästä aikaa hyvässä seurassa. Olin jo istunut kotosalla liian monena viikonloppuna ja tuijotellut jästielokuvia, ei sillä, niissä ei ollut vikaa. Pidin siitä, että sain yhdistettyä jästielämän hyvät puolet velhouteen.

 

Miltei vastahakoisesti nousin pöydästä kolme varttia myöhemmin. Minun oli pakko lähteä käymään kotona, ennen kuin ilmiintyisin Jaken luokse.

 

2. Näytös: Lähtö

 

Seisoin peilin edessä tyytymättömänä. Mikään vaate ei taaskaan istunut niin kuin olisin halunnut. Sängylläni lojui musta kasa riepuja, joita olin yrittänyt päälleni. Jotkut päivät vain olivat tällaisia, mikään ei miellyttänyt esteettistä silmääni. Tiesin, että meikkaamisesta vasta riesa tulisikin. Hiukset olin päättänyt jättää perinteiseen tapaani auki. Niihinkään en ollut tyytyväinen (vaaleat punaisilla latvoilla), mutta toisaalta en kerta kaikkiaan keksinyt, mitä olisin niille tehnyt.

 

Kiskoin jalkaani harmaanmustat farkut, joissa oli hieman levenevät lahkeet ja juuri navan alapuolelle ulottuva vyötärö. Suosin yhä jästivaatteita vapaa-ajalla, sillä kaavut yhdistin jostain syystä nimenomaan kouluun ja työhön, eivätkä ne olleet oikein minun tyyliäni, vaikka joissain oli toki muodikkaat leikkaukset. Olin myös pistänyt merkille, että 2000-luvulle tultaessa hyvin monet nuoret noidat ja velhot sopeutuivat entistä paremmin jästiyhteiskuntaan ja viihtyivät myös jästivaatteissa. Sen sijaan keski-ikäiset ja vanhat pitivät edelleen tiukasti kiinni kaavuistaan ja pukeutuivat silmiin pistävän oudosti joutuessaan kulkemaan jästien keskuudessa. Mutta niinhän se meni kaikessa.. nuoriso sopeutui, mutta vanhemmista vain harvat.

 

Farkut korostivat takamustani sopivasti. Peili oli asiasta eri mieltä, mutta jätin sen huomiotta. Mielipiteensä ilmoittava peili saattoi toisinaan olla hyvin rasittava. Olin kuitenkin ajan myötä oppinut sulkemaan peilin kommentit tietoisuudestani, ellen sitten todella ollut sen mielipiteen tarpeessa. Harvemmin kuitenkaan olin, sillä peili oli noiduttu toivottoman vanhanaikaiseksi asenteissaan. Nytkin se oli sitä mieltä, että housuni korostivat siveettömiä alueita ja että minun olisi pitänyt laittaa vähintäänkin hame, kuten kunnon naiset tekivät. Olisin itse muokannut peiliä, mutta epäilin, että saisin sen vain sekaisin. En ollut erityisen hyvä senkaltaisessa taikuudessa.

 

Vedin pääni yli niskalenkkitopin ja käännyin uudestaan peilin puoleen. Okei, näytin ainakin siedettävältä ja sekin oli jo jotain. Pyörin hetken peilin edessä, ennen kuin suostuin aloittamaan meikkausoperaation. Olin pessyt päivämeikkini pois. Töissä en viitsinyt käyttää kovin voimakasta meikkiä, sillä olemukseni herätti muutenkin joskus närää vanhempien työntekijöiden parissa. Toisaalta nuorekas tyylini takasi osittain sen, että pääsin lähemmäs asiakkaitani. Juttu oli jokseenkin kaksipiippuinen.

 

Perinteiseen iltameikkiini kuului reilusti mustaa rajauskynää, tummaa luomiväriä sekä ripsariakin runsaanpuoleisesti. Käytin vaaleaa puuteria, sillä ihoni oli hyvin vaalea jo luonnostaan. Tummemman käyttäminen olisi tehnyt ikävän rajan kaulaani. Tietysti meikkaaminen olisi onnistunut myös taikasauvan heilautuksella, eikä minun olisi tarvinnut pelätä puuterirajoja tai mitään muutakaan (taikameikkaamisessa olin yllättävän hyvä). Silti tein homman mieluummin perinteisesti. Nautin siitä, että sain keskittyä oman naamani taiteilemiseen hetkeksi. Turhamaista? Ehkäpä, mutta olin jo vuosia sallinut itselleni tiettyjä paheita. Sitä vain teki itsensä hulluksi, jos yritti olla kaikessa täydellinen ja toimia niin kuin olisi pitänyt ollakseen hyvä ihminen.

 

Sipaisin huuliini punaa, vaikka tiesin, että illan aikana se vain haihtuisi jonnekin. Tämä johtui siitä, että olin toivottoman riippuvainen huulirasvasta. En voinut lähteä yhtään minnekään ilman huulirasvaa, sillä huuleni vaativat sitä vähintään tunnin välein. Joskus olin joutunut olemaan ilman sitä ja seurauksena olivat olleet pahasti rohtuneet huulet. Huuleni eivät enää tuottaneet kosteutta itse. Se oli täysin oma vikani, mutta en tehnyt mitään korjatakseni asiaa. Tiesin, että jos olisin jaksanut olla tarpeeksi pitkään ilman ihanaa voidetta huulillani, en lopulta enää tarvitsisi sitä. Inhosin kuitenkin kuivaa tunnetta ja rohtumia, joten en viitsinyt ryhtyä taistoon luonnollisten huulien puolesta.

 

Hiustenlaittoon ei juurikaan kulunut aikaa. Harjasin ne huolellisesti ja pöyhin hieman. Muutama suihkaus tehokasta hiuslakkaa pitäisi tukkani kyllä riittävän hyvin kurissa. Pysähdyin vielä hetkeksi tuijottamaan itseäni peilistä. Mietin, miksi minulle oli juuri tänään niin tärkeää näyttää hyvältä. Tunnistin pienen puristuksen vatsani pohjassa. Kyllä, minua jännitti. Tapaisin tänään ensimmäistä kertaa Sandyn, joka oli kenties päättänyt jo vihata minua. Lisäksi paikalla oli useampi ihminen, joita en tuntenut ollenkaan. Yksi heistä oli kuuluisa.. kuuluisin velho Britannian historiassa. Miten häneen tuli suhtautua? Vaatiko Potter itselleen erityiskohtelua? Niin Rita Luodikko oli ainakin väittänyt, mutta toisaalta hänen sanoihinsa ei tosiaan ollut luottaminen. Ehkä oli parempi suhtautua mieheen samalla tavalla kuin muihinkin.

 

Heitin hiusharjan sängylle ja kipitin keittiöön. Lyhyessä ajassa oli pakannut kassiin muutaman pullon kotitekoista siideriä. En tehnyt sitä itse, mutta eräs tuttavani keitteli kaikenlaista omatoimisesti. Välillä hän valmisti jotain, mistä minäkin pidin ja käytin toki tilaisuuden hyväkseni.

 

Sujautin vielä kengät jalkaani, sammutin valot taikasauvan heilautuksella ja nappasin käsilaukkuni mukaan. Asunnossani kuului vaimea poksahdus, joka toivon mukaan ei kantanut ohuiden seinien läpi naapuriin. Tosin jos kantoi, niin he olivat ehkä jo puolessa vuodessa ehtineet tottua luotani kuuluviin outoihin ääniin.

 

3. Näytös: Ystävät

 

Poksahdin Jaken asunnon eteiseen. Olohuoneen puolelta kantautui raskaamman puoleista musiikkia bändiltä, jota en tunnistanut. Päättelin, että kyseessä täytyi olla Sandyn yhtye. Tiesin tuntevani Jaken musiikkimaun varsin hyvin, joten vaihtoehdot olivat vähissä.

 

Kävelin hymyillen olohuoneeseen. Jake ja Mike istuivat sohvalla jutellen keskenään. Sandya ei näkynyt missään.

”Moi!” huikkasin ja istahdin miesten väliin tottuneeseen tapaani. ”Mihin voin pistää pullot?”

 

Jakella ei ollut jääkaappia, sillä hänestä se oli liian jästimäinen tavara. Jonkinlainen kylmäkaappi hänellä oli käytössä, mutta se ei riittänyt pitämään pulloja riittävän viileinä. Hän kuitenkin heilautti taikasauvaansa ja taikoi minulle saavin täynnä jäitä. No, se kelpasi paremmin kuin hyvin. Tungin tuomiseni siihen ja huomasin pöydällä olevan tuliviskipullon. Jake oli päättänyt juoda hieman vahvempia siis tänään. Se ei oikeastaan yllättänyt, mutta ei ilahduttanutkaan, sillä hänellä oli ikävä tapa avautua kunnon humalassa. Tokihan ystäviään tuli kuunnella, mutta minun jaksamisellani oli rajansa. En vain jaksanut, kun kaverilla oli koko illan sama levy päällä siitä, kuinka hänen elämässään kaikki oli päin helvettiä, jos Sandya ei laskettu mukaan. Ei hänellä ollut helppoa ollut, mutta kellä sitten oli.

 

Tunsin omatunnon pistoksen ajatuksieni takia. Mietin toisinaan, olinko kunnollinen ystävä ollenkaan. Jaksoin kyllä kuunnella ja tukea Jakea, kun hän oli selvin päin, mutta humalaisena häntä ei kerta kaikkiaan vain jaksanut.. ainakaan silloin, kun hänelle iski angstausvaihe päälle. Toivottavasti sitä ei tapahtuisi tänä iltana.

 

”Mitäpä sinä?” Mike kysyi minulta virnistäen. Olin joskus ollut toivottoman ihastunut häneen ja hän oli vieläkin mielestäni hyvännäköinen ja puoleensavetävä. Meidän välillemme ei kuitenkaan koskaan ollut kehittynyt mitään, koska Mikelle olin aina ollut yksi jätkistä. Hän ei ollut nähnyt minua naisena, ennen kuin viime vuosina.. eikä minua enää kiinnostanut.

 

Annoin Mikelle lyhyen selvityksen nykyisestä tilanteestani ja sain heti perään toistaa sanani, sillä Sam ilmestyi paikalle. Hän oli pitkä hujoppi ja aivan liian laiha. Lisäksi hän oli täydellinen omahyväinen paskiainen, joka kuvitteli voivansa kellistää naisen kuin naisen. Jos hän ei olisi ollut kaverini, en olisi koskaan vaivautunut hänen seuraansa. Oliko siinä järkeä? Minusta oli, sillä jos en olisi ollut hänellekin yksi jätkistä, olisin ollut hänen iskulistallaan.. ja minuun eivät vedonnut hänen tapansa lirkutella tytöille. Jos joku tuli suoltamaan minulle sellaista kukkua, mitä hän joillekin tytöille ja naisille tyrkytti, olisin haistattanut pitkät. Miten jotkut uskoivatkin kaikki epämääräiset lirkuttelut?

 

”Koskas Sandy tulee?” tiedustelin hetken päästä Jakelta.

”Varmaan kohta. Hän poikkeaa ensin kaverilleen”, ystäväni kertoi minulle. Nyökkäsin ja tunsin jälleen jännityksen jossain sisälläni. Olisin mieluusti viettänyt iltani tasan tässä porukassa. Uudet ihmiset saivat minut aina hieman hermostuneeksi. Tarvitsin savut.

 

Kumarruin laukkuni puoleen ja nappasin tupakka-askini sieltä. Otin myös taikasauvani, ennen kuin livahdin parvekkeelle. Jake asui alueella, jolla oli lähinnä noitia ja velhoja, joten minun ei tarvinnut olla huolissani siitä, että joku jästi olisi päässyt todistamaan omituista käytöstäni.

 

Ehdin sytyttää tupakkani, kun ovi kävi ja Mike tunkeutui seuraani pimenevään iltaan. Puoliverisenä hänkin oli melko hyvin perillä jästien tuotteista. Sam ja Jake jäivät sisälle paheksumaan paheitamme, mutta emme välittäneet.

 

”Oletko jo tavannut Sandyn?” kysäisin.

”Olen, ihan vetävä mimmi”, Mike huomautti. Hymähdin samalla, kun ilkeä mustasukkaisuus nipisti minua. En halunnut enää Mikea itselleni, mutta silti minua häiritsi joka kerta, kun hän kehui jotakuta toista. Se oli naurettavaa, enkä olisi ikinä kertonut siitä kenellekään. Hyvä, että suostuin myöntämään asian edes itselleni.

”Mukavakin?”

”No joo, tavallaan. Ne vain riitelee Jaken kanssa aika paljon, eikä sitä huvittaisi todellakaan kuunnella. Kauheaa huutamista.”

 

En ihmetellyt. Jaken kaikki suhteet menivät niin. Ne olivat intohimoisia kaikin puolin, myös niiltä osin, joista en halunnut tietää mitään. Riitely, hyvin raju sellainen, kuului kuvioon. Tiesin, että sen Jake oli oppinut vanhemmiltaan, jotka olivat jatkuvasti toistensa kimpussa. Heidän perheessä ei ollut mennyt päivääkään ilman huutoa. Minun edessäni he olivat aina pyrkineet käyttäytymään, mutta välillä tappelun äänet olivat kantautuneet pihalle, kun olimme viettäneet siellä aikaa Jaken kanssa. Ystäväni ei ollut nähnyt toisenlaista parisuhteen mallia ja valitettavasti toteutti sitä nyt omissa suhteissaan. Olimme puhuneet asiasta ja hän tiedosti ongelma, muttei kuitenkaan tehnyt sille mitään. Toivoin, ettei tänään syttyisi riitaa. Paljon olisi varmaankin kiinni minusta, valitettavasti. Jos Sandy päättäisi, että olin uhka, saattaisi riita hyvinkin puhjeta. Miksi ihmeessä ihmissuhteet olivat niin älyttömän vaikeita?

 

”Sellaistahan se on aina”, totesin. Mike nyökytteli tietäväisenä. Hän oli huomannut saman vuosien varrella. Me neljä tunsimme hyvin toistemme hyvät ja huonot puolet. Olimme myös oppineet elämään niiden kanssa. Kyllä me huomauttelimme toisillemme erinäisistä asioista, mutta hyvässä hengessä. Toisinaan riitelimmekin tai painimme nurmikolla selvittääksemme välejämme. Yhteenotoissa ei kuitenkaan koskaan käytetty taikuutta, se oli kirjoittamaton sääntömme. Olimme kunnon jätkäporukka, vaikka minä en sukupuoleltani joukkoon sopinutkaan. Olin kuitenkin saanut täyden hyväksynnän.

 

”Mites sinulla? Ketään kiikarissa?” kysäisin, vaikka tiesin jo vastauksen.

”Ei oikeastaan, mutta eihän sitä koskaan tiedä, keneen törmää.”

 

Mike ei pahemmin harrastanut seurustelua. Jos hän ei olisi ahkerasti osallistunut tyttöjen takapuolten arviointiin ja kehunut monia naispuoleisia kauniiksi (tai vetäväksi, kuten hän sanoi), olisin voinut luulla hänen olevan homo. Ei sillä, että sekään olisi minua haitannut, mutta en kuitenkaan uskonut hänen edustavan seksuaalista vähemmistöä. Ehkä hän vain odotti Sitä Oikeaa, eikä halunnut seurustella vain siksi, että olisi pitänyt olla joku. Ja kuka minä olin valittamaan? Itsekään en ollut seurustellut pitkään aikaan. Sopivaa kumppania oli vain vaikea löytää.

 

”Eipä niin kai”, totesin ja lennätin tupakan tumpin kaaressa alas kadulle. Aurinko oli hiljalleen laskemassa ja ilta alkoi viilentyä. Olisin ehkä tarvinnut takin, mutten ollut tullut ottaneeksi sitä kotoa mukaan. Oli vain pärjättävä ilman, ellen halunnut välttämättä ilmiintyä takaisin kotiin sitä hakemaan.

”Sitä paitsi, mitä sitä eukoilla, kun on hyviä kavereita”, Mike naurahti ja pukkasi minua kylkeen. Tönäisin häntä kevyesti.

”No niinpä!”

 

4. Näytös: Kohtaaminen

 

Livahdimme Miken kanssa sisälle parvekkeelta. Olohuone näytti yllättäen hyvin ahtaalta, sillä muut olivat saapuneet paikalle. Sandy istui Jaken sylissä ja juttelin jotain tämän kanssa. Harry Potterin tunnistin helposti. Hän oli juuri sellainen kuin kuvissakin: mustat, sotkuiset hiukset, pyöreät silmälasit, laiha ja salama-arpi otsassa. Hyvä on, arpi jäi hiusten alle piiloon, mutta tiesin sen olevan siellä. Tuntui omituiselta olla samassa huoneessa julkkisen kanssa.

 

Potterin seurassa oli punahiuksinen hontelo nuorimies, jonka toinen käsi oli kiertynyt nuoren naisen vyötärön ympärille. Naisella oli pitkät, kiharat ja ruskeat hiukset. Tiesin, että olin nähnyt pariskunnan jossain. Tosin jos he kerran olivat Potterin kavereita, niin he olivat varmastikin esiintyneet joissain valokuvissa.

 

Viimeisenä huomioni kiinnittyi nojatuolissa istuvaan nuoreen naiseen. Hän oli hoikka ja punahiuksinen. Kasvonpiirteissä oli jotain etäisesti samanlaista punapäisen miehen kanssa. He olivat taatusti sukua toisilleen. Naisen kasvoilla erottui pisamia ja hänen silmänsä olivat jollain tapaa suloiset. Hän oli juuri sitä naistyyppiä, johon olin heikkona. Vatsani tienoilla jysähti, sillä tajusin välittömästi, kuka hänen täytyi olla. Potterin tyttöystävä, Ginny. Tyypillistä tuuriani. Kerrankin kun joku pysäytti minut hetkeksi, hän oli varattu ja kaiken lisäksi miehelle.

 

”Kyllä taas kesti”, Samin ääni herätti minut horroksesta. Olin unohtunut parvekkeen ovelle tarkkailemaan punapäistä naista. Käänsin nopeasti katseeni ja tunsin punan polttelevan poskillani. Olin varma, että Sam oli huomannut katseeni.

”Tupakka vaatii nautiskelua”, Mike nauroi ja astui ohitseni. Hän käveli reippaasti uusien tuttavuuksiemme luokse ja ojensi kätensä Potterille.

”Michael Korhol, tosin kaikki sanovat Mikeksi”, hän esitteli itsensä.

”Harry Potter”, mustahiuksinen nuorimies vastasi.

”Tiedän.”

 

Mike virnisti aina uskomattoman viehättävästi, vaikka sitten olisi virnistellyt miehille. Se oli kummallista. Katselin, kuinka hän ojensi nyt kätensä toiselle miehelle.

”Ron Weasley.”

”Hermione Granger”, esitteli ruskeahiuksinen nainen hetken päästä itsensä. Tajusin, että minunkin oli syytä esittäytyä, joten kiiruhdin Miken perään kättelemään Potteria.

 

”Annie Harrolds”, esittäydyin ja hymyilin. Kun tartuin Ronin käteen, hän katsoi minua pitkään ja näytti hetken ajan hämmästyneeltä. Sitten hän hymyili leveästi.

”Isä on maininnut sinut”, hän huomautti.

”Todellako?” Kohotin kulmiani hämmästyneenä. En tietääkseni tuntenut ketään Weasleytä.

”Kyllä, hän työskentelee Taikaministeriössä. Olet kuulemma ollut viime aikoina paljon yhteyksissä sinnepäin”, Ron kertoi. No, se selitti, vaikken kylläkään muistanut tavanneeni herra Weasleytä henkilökohtaisesti. Taikaministeriössä sana kuitenkin saattoi kiertää. ”Isä on aika kiinnostunut kaikesta jästeihin liittyvästä, joten yskivien takkojen tapaus on kiinnittänyt hänen huomionsa.”

”Se taitaa olla kiinnittänyt kaikkien huomion”, hymähdin.

 

Hermione esittäytyi minulle ystävällisesti, mutta nyrpisti silti nenäänsä. Arvelin sen johtuvan tupakan hajusta, sillä hän vaikutti hyvin tarkalta ihmiseltä. Pidin hänestä kuitenkin, sillä hän ei esittänyt kärkevää huomautusta tai mitään. Monet jästit katsoivat asiakseen huomauttaa hajusta, vaikka se olisi ollut laimeakin. Velhoyhteiskunnassa suhtauduttiin asiaan eri tavalla. Jästitupakoita jotkut katselivat pitkin nenänvartta, mutta samat henkilöt saattoivat estottomasti poltella piippua. Niin, oli aivan turha kuvitella, ettei velhoyhteiskunta ollut löytänyt alkoholin lisäksi muita päihteitä. Heidän tapansa käyttää niitä oli vain jollain tapaa vanhanaikaisempi kuin jästien.

 

Käännyin punahiuksisen tytön puoleen. Hän oli noussut tuolista ja katseli minua ehkä hieman uteliaana. Pelkäsin polvieni notkahtavan, kun tartuin hänen käteensä. Kiinnitin huomiota hänen vain puoleen reiteen ulottuvaan punamustaruudulliseen skottiminihameeseensa. Jotenkin se näytti sopivan hänelle erittäin hyvin, vaikka olisi jonkun toisen päällä saattanut olla vain tökerön näköinen. Lyhyttä hametta hän oli tasapainottanut mustalla paidalla, jossa oli 3/4-hihat sekä v-kaula-aukko. Punaiset hiukset oli kietaistu huolettomalle poninhännälle, eikä hänellä ollut meikkiä juuri ollenkaan. Äkkiseltään pääteltynä hän käytti vain puuteria, ripsaria sekä huulikiiltoa. Tosin eipä hän mitään pakkelikerrosta kasvoilleen olisi tarvinnutkaan.

 

”Annie Harrolds”, sain sanottua, eikä ääneni edes pettänyt minua pahasti.

”Ginny Weasley, Ronin sisko”, tyttö vastasi. Pidin hänen äänestäänkin. Olisin voinut pamauttaa itseäni kädellä takaraivoon, ellei sellainen teko olisi herättänyt muiden huomion. En yleensä ihastunut helposti, mutta nyt tunsin tuon raivostuttavan tunteen kuplivan vatsassani. Tiedostin, että se perustui ainoastaan saamaani ensivaikutelmaan, mutta yhtä kaikki se oli hyvin kiusallinen tunne. Toivoin, ettei se paistaisi minusta läpi tarkkasilmäisille ystävilleni, sillä en todellakaan halunnut keskustella asiasta edes heidän kanssaan.

 

”Pikkusisko”, Ron huomautti selkäni takaa.

”Mutta sitä ei kyllä tajua, jos Ronin käytöstä katsoo”, Ginny tuhahti päästäessään irti kädestäni. Naurahdin asiaankuuluvasti ja pistin merkille punaiset laikut, jotka ilmestyivät Ronin poskille. Hän oli selvästi helposti ärsyyntyvä persoona, aivan kuin toinen minun pikkuveljistäni.

 

”No, tapaammehan me vihdoin”, hieman pisteliäs ääni kantautui sivultani. Käännyin ja päädyin katsomaan Sandya suoraan silmiin. Hän oli suurin piirtein yhtä pitkä kuin minäkin. Nätti kuin mikä, mutta tuntui suhtautuvan hyvin kylmästi minuun. Ojensin kuitenkin käteni hänelle ja esittelin itseni.

 

”Olen kuullut sinusta paljon”, Sandy totesi. Hän mittaili minua katseellaan kuin olisi arvioinut, oliko minusta mihinkään.

”Kuin myös”, vastasin ja yritin pitää ääneni mahdollisimman ystävällisenä. Oli kovin ongelmallista, kun suurin osa kavereista oli miehiä. Aina sai olla selittämässä tilannetta mustasukkaisille tyttöystäville. Tosin minun onneni oli, ettei Mike ollut seurustellut juuri kenenkään kanssa ja Sam puolestaan vannoi yhden illan juttujen nimeen. Näin ollen jouduin yleensä puolustautumaan ainoastaan Jaken tyttöystäviä vastaan. ”Jake puhuu sinusta melkein taukoamatta. Taidat olla aika tärkeä hänelle, mutta en ihmettele sitä. Mukavaa, että hän on löytänyt jonkun itselleen.”

”Ai puhuu vai?” Sandy varmisti ja hymyili tällä kertaa aidosti. Nyökkäsin.

”Kyllä vain.”

 

Olin päässyt varpaanmitan verran voiton puolelle. Pystyisin illan aikana vakuuttamaan Sandyn siitä, etten ollut uhka hänelle millään muotoa. Olin varma siitä.

 

Polttavampi ongelma oli, miten pystyisin vakuuttamaan itselleni, että minun pitäisi unohtaa Ginny Weasley jo ennen kuin seuraavan kerran vilkaisisin hänen suuntaansa. En todellakaan kaivannut kipristelevän kuplivaa ihastusta häiritsemään iltaani.

 

5. Näytös: Ilta

 

Korkkasin kolmannen pienen siideripulloni. Keskustelu poreili mukavasti ja kaikki näyttivät viihtyvän. Itse olin vajonnut tarkkailijan asemaan, johon useimmiten päädyin, kun jouduin outoon seuraan. Joskus se otti päähän, sillä olisin halunnut olla seurapiirien kukkanen, tyttö joka osasi heittää small talkia tuosta noin vain. Valitettavasti sanat vain juuttuivat kurkkuuni tai niitä ei ollut ollenkaan, jos minun olisi pitänyt ryhtyä keskustelemaan tuntemattoman tai puolitutun kanssa. Töissä oli tietenkin erilaista, koska siellä oli tietyt jutut, jotka minun täytyi asiakkaan kanssa selvittää. Minulla oli selkeä ohjeistus, mistä asioita tuli puhua ja loput asiakas sai tuoda itse esille. Vaikeuksia ei siis ollut.. mutta vapaa-aika. Miksi piti olla näin toivoton?

 

Tosin tarkkailijan roolissa oli hyvätkin puolensa. Olin oppinut huomaamaan pieniä eleitä, joilla ihmiset viestittivät erinäisiä asioita toisilleen ja ympäristölleen. Osasin yleensä sanoa, mikä oli kunkin huoneessa olijan suhde toisiin, kun olin parin tunnin ajan tarkkaillut joukkoa. Ihmiset pystyivät sanoillaan ja äänensävyillään salaamaan todelliset tunteensa ja ajatuksensa, mutta usein ruumiinkieli kuitenkin kavalsi heidät jossain vaiheessa. Ja mitä enemmän alkoholi oli kuvioissa, sitä helpompi elekieltä oli lukea, sillä kontrolli väheni jokaisen lasillisen myötä.

 

Jake piti huolta, että Sandy pysytteli koko ajan hänen näkökentässään lukuun ottamatta vessareissuja. Hän myös kosketteli tuoretta tyttöystäväänsä jatkuvasti. Kyse ei ollut mistään lääppimisestä, vaan pienistä, kevyistä kosketuksista, jotka kertoivat aidosta välittämisestä. Yleensä Jaken tyyli oli puristella tisseistä ja perseestä kaikkien nähden (mikä näin sivumennen sanoen sai useimmat naiset raivon partaalle), mutta tällä kertaa hänen kosketuksensa osoittivat kunnioitusta. Ehkä hän oli todella ihastunut, jopa vähän rakastanut, kun käyttäytyi tuolla tavoin.

 

Sandy puolestaan oli etäisempi, mutta häntä ei toisaalta ollut yhtä helppo lukea kuin Jakea. En tuntenut häntä kunnolla, vaikka illan aikana olin toki hänen kanssaan muutamaan otteeseen keskustellut. Hän pyrki olemaan mahdollisimman usein Jaken lähellä ja loi vilkaisuja minun suuntaani, mikä saattoi johtua siitä, että hän yhä epäili minun olevan potentiaalinen riskitekijä. Hänenkin katseessaan oli kuitenkin jotain sellaista, joka puhui vähintäänkin ihastuksesta. Kenties ystävälläni oli käynyt tuuri. Hänellä oli mennyt huonosti naisten kanssa tähän mennessä, mutta hänen takiaan toivoin, että tilanne oli nyt muuttumassa.

 

Kohotin pullon huulilleni ja vilkaisin Miken suuntaan. Hän oli uppoutunut keskusteluun Ronin kanssa. Kädet huitoivat silloin, kun eivät kohotelleet lasia. Miken keskustelutyyli oli aina sen verran eloisa, ettei kannattanut mennä aivan lähelle seisomaan. Olin jokusen kerran saanut iskun kasvoilleni, kun olin sivusta kuunnellut hänen selostustaan. Tarkoituksella hän ei ollut sitä tehnyt.. hän vain eläytyi liikaa omaan selitykseensä. Vielä pahempaa oli, jos hänellä sattui olemaan taikasauva kädessä. Toisinaan hänen onnistui lennättää kipunoita ympäri huonetta, kun hän innostui tarpeeksi. Jake oli kerran suuttunut oikein kunnolla, kun hänen pitkät hiuksensa olivat kärvähtäneet Miken takia.

 

Ron vaikutti siltä, että oli vain puolittain kiinnostunut Miken selonteosta. Hän kyllä kuunteli, mutta selvästikin hänen aivonsa askaroivat täysin muualla. Käsi Hermionen reidellä teki edestakaista liikettä, joka puhui omaa kieltään. Tosin Hermione huitaisi sen syrjemmälle aina aika ajoin. Naisen posket punottivat hieman, mutten ollut varma, oliko kyse ärtymyksestä Ronin käytökseen, alkoholista vai siitä, että nainen piti liikaakin tästä sanattomasta osoituksesta, että Ron halusi olla jossain muualla kuin näissä juhlissa.

 

Toisaalta Hermione oli kuitenkin nojautunut Mikea kohti. Hän kuunteli keskittyneesti ja teki aina silloin tällöin huomioita miehen sanoista. Mikella oli paljon fiksuja ajatuksia. Olin itsekin useasti uppoutunut hänen kanssaan syvälliseen keskusteluun, joten en ihmetellyt Hermionen kiinnostusta. Hän vaikutti henkilöltä, joka oli pohjattoman kiinnostunut uusista asioista ja niiden oppimisesta. Mike taatusti kuvaili juuri jotain uutta teoriaansa yksityiskohtaisesti.

 

Käänsin katseeni takaisin sohvaseurakuntaan. Sandy oli siirtynyt istumaan Jaken polvelle. Sam istui heidän vieressään ja puhui hänkin melkein yhtä kiihkeästi kuin Mike.  Muut osallistuivat keskusteluun, kun onnistuivat saamaan suunvuoron. Sam oli vielä pahempi keskustelun hallitsija kuin Mike, sillä hän saattoi puhua tuntitolkulla yksin ja muisti toki korostaa itseään joka välissä. Se oli rasittavaa kuunneltavaa. Mutta silloin, kun hän halusi tehdä tyttöön vaikutuksen, hän uppoutui kyselemään tältä kaikesta mahdollisesta ja tekemään väliin lirkuttelevia huomautuksia toisen ulkonäöstä ja muista piirteistä. Minä ärsyynnyin, kun hän teki sitä minulle ja sanoinkin sen aina suoraan. Hänen vakiovastauksensa oli, että hänen täytyi testata uusinta taktiikkaansa ainoaan naispuoleiseen, joka pyöri aina lähiympäristössä. Taisin vain olla huono testikappale.

 

Tällä kertaa Samin huomio oli kiinnittynyt Ginnyyn. Hän ei osoittanut sitä suoraan, mutta hänen katseensa palasi punapäähän yhä uudestaan. Potter ei näyttänyt huomaavan mitään, vaan osallistui keskusteluun muiden lailla. Joskin hän näytti hitusen tylsistyneeltä. Ehkä hänkään ei ollut erityinen seurapiirihai. Hän ei vaikuttanut varsinaisesti ujolta, muttei toisaalta siltäkään, että olisi halunnut erityisesti tuoda itseään esille.

 

Join pitkän kulauksen pullostani. Olin tarkoituksella vältellyt Ginnyn tarkkailemista, sillä tiesin jo, minkälainen myllerrys sisälläni alkaisi. Alkoholi tuntui vain pahentavan tuota tunnetta, mutta kohottelin silti pulloa tottuneesti. Olipahan käsillä ainakin jotain tekemistä. Ginnyn posket punoittivat hieman. Hän jutteli tottuneeseen tapaan kaikille ja soi hymyn sinne, toisen tänne. Hän pärjäsi selvästikin hyvin sosiaalisesti ja uskalsi sanoa mielipiteensä ääneen. Silti olin tavoittavinani hänen katseestaan jotain surumielistä silloin, kun ruskeat silmät kiinnittyivät minun sinivihreisiini. Ehkä se oli toiveajattelua tai kuvitelmaa, mutta halusin uskoa, että hänen katseensa paljasti minulle jotain sellaista, mitä muut eivät nähneet. Sitä paitsi emme todennäköisesti enää törmäisi toiste, joten periaatteessa olisin voinut leikitellä vaikka minkälaisilla ajatuksilla.

 

Tiesin, ettei minun pitäisi antautua kiusaukselle ja ryhtyä ajatusleikkiin. Se vain saisi minut toivomaan liikoja. Tunsin itseni sen verran hyvin, että mitä pidemmälle annoin kuvitelmieni mennä, sitä kiihkeämmin toivoin niiden olevan totta ja sitä pahemmin petyin, kun todellisuus kopautti minua otsalohkoon. En tarvinnut mukavan tasaiseen elämääni mitään suuria tunnekuohuja. Kaikki oli hyvin nyt, kun minulla oli vakituinen työ, hyviä ystäviä, mukava perhe ja muutenkin elämä ojennuksessa. Pidin turvallisuuden tunteesta, jonka tilanteen pysyminen vakiona minulle loi.

 

Laskin äänettömästi pullon pöydälle ja livahdin vessan suuntaan. Luultavasti kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota. Olin taas kerran muuttunut seinäkukkaseksi, jopa omille ystävilleni. En ollut heille siitä katkera tai mitään, sillä olisin itse voinut koska tahansa murtautua roolistani. En vain tehnyt niin. Olin jämähtänyt olemaan syrjässä, eikä enää ollut helppoa muuttua suloisen sosiaaliseksi. Päivä päivältä se itse asiassa muuttui vaikeammaksi. Alkoholi tosin auttoi asiaan jossain määrin, mutta aamulla iski katumus, vaikken olisikaan sanonut vastapuolelle mitään typerää. Minua kadutti jo se, jos toin jotenkin itseäni esiin.

 

Äh, taisin itse olla oikea sosiaalisten ongelmien kimppu. Ja minä sitten yritin opastaa eksyksissä olevia nuoria sosiaalisen maailman kiemuroihin työnhaun ja muun ohessa. En ehkä ollut paras ihminen siihen, mutta jostain syystä nuoret pitivät minusta. Se riitti minulle syyksi jatkaa hommaa sen sijaan, että olisin hakeutunut toisenlaisiin töihin.

 

Painelin vessaan pohtimaan sosiaalista epäonnistumistani. Tajusin, että olin itse vaipumassa angstisuuteen, jota en voinut Jakessa sietää. Oli aika piristyä.

 

Pesin käteni huolellisesti, ennen kuin avasin oven poistuakseni vessasta. En katsonut eteeni ulos astuessani ja tunsin saman tien törmäämäni johonkuhun. Kukkainen tuoksu tunkeutui häiritsevänä sieraimiini. Peräännyin puolikkaan askelen verran ja kohotin katseeni nolona.

 

”Anteeksi”, mutisimme molemmat yhtä aikaa.

”Ei se mitään”, tuli seuraavaksi molempien suusta, joskin hieman eri tahdissa. En voinut naurulle mitään, kun päästin Ginnyn ohitseni vessaan. Katseemme kohtasivat hetken ajan, mikä sai vatsani muljahtamaan. Pahus, hänen naurunsa oli viehättävä. Illasta totisesti tulisi vaikea. Minä tarvitsisin nyt tupakan selvitäkseni siitä.

 

Kiiruhdin parvekkeen suuntaan sydän rintaa vasten takoen. Nappasin tupakan askista ja olin parvekkeella, ennen kuin kukaan ehti kysyä mitään. Rauhoittava savu lipui hetken päästä keuhkoihin ja sai oloni hieman paremmaksi. Olin säikky tunteideni suhteen, koska yleensä koin kaiken turhankin voimakkaasti. Oli typerää kokea tällaista ihastusta, vaikkei todellakaan tuntenut toista.

 

”Sinä olet ollut aika hiljainen koko illan”, pehmeä ääni pakotti minut kääntymään oven suuntaan. Ginny astui parvekkeelle ja veti oven kiinni perässään. Nyökkäsin sanattomana. Olisiko minun pitänyt selittää? ”Onko kaikki hyvin?”

”Tietenkin, miksei olisi”, naurahdin hermostuneesti. Oli outoa, että tuntematon esitti tuollaisen kysymyksen.

”Hermione sanoo, että nuo ovat pahaksi terveydelle”, Ginny jatkoi ja viittasi tupakkaani, jota karistin juuri parvekkeen kaiteen ylitse. Hermione oli siis taatusti jästisyntyinen tai puoliverinen, ellei sitten ollut erityisen valistunut noita. ”Ron kokeili kerran, kun oli Harryn kanssa viettämässä iltaa, ja Hermione suuttui hänelle siitä pahemman kerran. He ovat aivan mahdoton pari, piikittelevät aina toisinaan ja välillä pitävät päivätolkulla mykkäkoulua.. ja silti he ovat niin kiinni toisissaan, että tuskin koskaan tulevat eroamaan”, Ginny lörpötteli minun nyökkäillessä. ”Entä onko sinulla joku?” hän kysyi sitten ja onnistui yllättämään minut, miltei säikäyttämään.

”Ei minulla ole”, vastasin.

 

Ginny nyökkäsi. ”Välillä toivoisin, ettei minullakaan olisi”, hän hymähti. Kohotin kulmiani kysyvästi. Minusta oli ylipäätään outoa, että joku kertoi itsestään tuntemattomalle noinkin arkaluontoisen asian heti kärkeen, mutta nautitulla alkoholilla saattoi olla osuutta asiaan. ”Älä käsitä väärin. Harry on.. no, haaveilin hänestä jo ennen kuin menin Tylypahkaan. Hän on ensirakkauteni. Välillä kuitenkin mietin, millaista elämä olisi, jos emme olisi päätyneet yhteen niin nuorina. Minulta on sen takia jäänyt asioita kokematta.”

”Mutta et kuitenkaan halua luopua hänestä”, täydensin. Olin kuullut muutaman samankaltaisen tarinan ennenkin.

”En tiedä. Välillä haluaisin..” Ginny mutisi.

 

Jo toisen kerran samana iltana halusin pamauttaa itseäni takaraivoon, kun tunsin toivonkipinän syttyvän sisälläni. Se, että Ginny seisoi vieressäni parvekkeella ja kertoi rakkauselämänsä vaikeuksista, ei todellakaan tarkoittanut, että minulla oli mitään mahdollisuuksia tai edes oikeutta yrittää. Oli julmaa ja väärin kaikkia kohtaan edes ajatella sellaista.

 

”Ehkä teidän pitäisi sitten pitää vähän taukoa”, kuulin ehdotuksen karkaavan huuliltani. Ei, minun olisi vain pitänyt pysytellä hiljaa, eikä avata suutani väärässä paikassa.

”Voisihan se olla, mutta Harry tuskin suhtautuisi siihen kovin hyvin”, Ginny vastasi. Hän oli varmasti täysin oikeassa. En minäkään olisi moiseen ajatukseen suhtautunut rauhallisesti, jos olisin sattunut seurustelemaan. Hyvin usein tauko oli lopun alkua, merkki siitä, ettei suhde toiminut. Olisin todennäköisesti tuominnut koko tauon turhaksi ja lopettanut suhteen saman tien. Mutta Potter ei ollut minä, joten en voinut mitenkään ennustaa hänen käytöstään yhden illan, tai oikeammin parin tunnin, perusteella.

”Harva suhtautuu”, myönsin. ”Tosin voihan olla, että tuo on vain vaihe ja menee ohi, kunhan vähän odotat.”

 

Ginny kohautti olkapäitään ja vilkaisi minua syrjäsilmällä. Asia näytti vaivaavan häntä oikeasti. Olisin halunnut kietaista käteni lohduttavasti hänen hartioidensa ympärille, mutten uskaltanut. En tuntenut häntä.. ja sitä paitsi, tunsin itseni liian hyvin väittääkseni itselleni, ettei minulla ollut taka-ajatuksia. Siideri kupli vatsassani ja sumensi ajatteluani, muttei niin paljon, että olisin toiminut suoraan vaiston varassa.

 

”Anteeksi, ei tämä koske sinua millään tavalla”, nainen naurahti hetken päästä.

”Eipä tuosta haittaa ole. Ihmiset tykkäävät puhua minulle”, hymähdin kuin kuulisin joka päivä ongelmallisista parisuhteista. Tosin niinhän minä kuulinkin, usein ne vain olivat nuorten vanhempien parisuhteita, eivät tuttavieni. ”Silti sinun pitäisi kyllä puhua asiasta Pot.. Harrylle.”

”Ehkäpä. Kiitos sinulle”, Ginny vastasi. Hän siirtyi lähemmäs ja halasi minua saaden minut täysin hämilleni. Lämpö tulvahti kehooni joka puolelta ja herätti ajatuksia, jotka halusin pitää salassa jopa itseltäni. Ginny tuoksui kukkasille ja lievästi alkoholille. Minun tuli muistaa, mistä tässä illassa oli kyse. Sandyn luottamuksen voittamisesta ja juopottelusta kavereiden kesken, ei mistään muusta.

 

”Hei! Lähdetään Kuutamottareen!” Samin ilmoitus parvekkeen ovelta sai minut kavahtamaan kiireesti kauemmas Ginnystä. Heitin loppuun palaneen tupakan alas parvekkeelta posket punoittaen Ginnyn livahtaessa sisälle.

 

”Mitä tuo oli?” Sam vaati saada tietää, kun punapää ei ollut enää kuulolla. Käännyin katsomaan häntä uhmakkaana.

”Ei yhtään mitään, mikä kuuluisi sinulle”, ärähdin. ”Pelkkä kiitos.”

”Mistä niin?”

”Jostain, mitä sinun ei kuulu tietää.”

 

Tunkeuduin Samin ohitse sisälle tuntien hänen katseensa selässäni. Hän oli toivottoman utelias minun asioistani ja kuvitteli varmasti tilanteeseen enemmän kuin siinä oli ollut. Tietysti minun puoleltani siinä olikin ollut jotain, minua kuumotti yhä, mutta Ginnylle se oli ollut varmasti vain yksi ystävänhalaus muiden joukossa.

 

6. Näytös: Kuutamotar

 

Kimppailmiinnyimme Kuutamottaren eteen ja asetuimme jonon jatkoksi. Paikka oli aloittanut toimintansa vasta hiljattain, mutta saavuttanut jo melkoisen suosion. Huhuttiin, että omistajatar oli puoliksi veela, joten monet miehet varmaan kiinnostuivat paikasta sen takia. Mikä naisia sitten kiinnosti? En osannut sanoa.

 

Jonottaessa pohdin, miten veelan läsnäolo vaikuttaisi naisiin. Siis tietenkään tavallinen heteronainen ei varmaankaan reagoisi mitenkään.. paitsi korkeintaan ärtyisi, kun oma mies kuolaisi vierasta naista. Mutta entäpä sitten, jos nainen ei ollutkaan hetero? Muuttuisiko hän kuolaavaksi ja huomiota kerjääväksi idiootiksi, kuten miehille kävi? Ajatus kuulosti hyvin pelottavalta.

 

Pääsin ovelle omalla vuorollani. Portsari katseli minua pitkän aikaa ja osoitti lopulta taikasauvallaan tarkistaakseen ikäni. Olin tottunut tällaiseen. Omasta mielestäni en näyttänyt alaikäiseltä, mutta monien muiden mielestä kyllä. Jästikaupastakaan en saanut tupakoita ulos, ellen näyttänyt papereita. Minussa oli jokin käsittämätön alaikäisen leima, mutta sellaisesta asiasta ei kai naisena olisi pitänyt valittaa. Naisellehan oli eduksi näyttää nuoremmalta kuin olikaan.

 

Portsari päästi minut sisään. Olin varma, että jokin hipaisi takamustani, kun kävelin hänen ohitseen. Vilkaisin taakseni ja näin Potterin rutistavan Ginnyä kainalossaan ja juttelevan isokokoiselle miehelle, joten tunteen täytyi olla ainoastaan kuvitelmaa.

 

Suunnistin tiskille hakemaan drinkkiä. Minulla ei ollut tapana juoda kovin paljon, mutta tällä kertaa minusta tuntui, että tarvitsin juomista. Kaipaus toisen ihmisen lähelle tykytti sisälläni sietämättömänä, enkä voinut tehdä asialle mitään. Ehkä alkoholi turruttaisi minut, kunnes ryömisin kotiini. Lauantaina voisin krapulan kera palata turvallisen leffankatseluharrastukseni pariin.

 

Ehdin saada lasin käteeni, kun tunsin jonkun tarttuvan toiseen käsivarteeni. Kohotin katseeni ja tajusin Sandyn kiskovan minua kohti tanssilattiaa, jolla Ginny ja Hermione jo ketkuttelivat. Nyt siis alkoi ”tytöt tahtoo pitää hauskaa” -vaihe, joka oli omiaan ahdistamaan minua. Ei siksi, että olisin ollut aivan toivoton tanssimaan. En vain olisi halunnut katsella Ginnyn kauniisti musiikin tahdissa taipuvaa vartaloa.

 

Siinä minä silti heiluin muiden mukana ja siemailin lasiani tyhjäksi. Long Island Ice tea oli pistävän makuista ja vahvaa juomaa ja nousi myös valitettavan hyvin päähän. Tyhjensin lasini reippaaseen tahtiin ja kävin laskemassa sen lähimmälle pöydälle, ennen kuin palasin taas tanssilattialle.

 

Hermionen kasvoilla oli hieman vaivaantunut ilme ja hän tanssi varautuneesti. Liikkeet olivat pieniä ja eleettömiä kuin hän ei olisi oikein ollut sinut tanssimisen kanssa. Hän oli ilman muuta sitä tyyppiä, joka istui mieluummin kotisohvan nurkassa lukemassa kuin sitä, joka bailasi aivonsa pellolle. Sandy taas oli jälkimmäistä. Hän näytti nauttivan tanssimisesta täysin siemauksin ja liimautui välillä kiinni meihin muihin ketkuttaessaan takapuoltaan. Hänellä oli esiintyjän elkeet, mutta hänhän olikin bändissä. Ehkä tanssitaitoa myytiin soittotaidon mukana?

 

Ginny näytti nauttivan tanssimisesta, mutta eri tavoin kuin Sandy. Hän toi itsensä esille kauniisti, ei tyrkyttävästi. Lantio keinahti musiikin mukana puolelta toiselle vangiten katseeni ja kun Kohtalottarien uusin hitti kajahti ilmoille, Ginny hyppäsi ilmaan yhtä aikaa muiden kanssa. Minä puolestaan unohduin katselemaan pieniä rintoja, jotka ponnahtivat hieman hypyn aikana. Kaunista. Kiehtovaa. Minä olin kylmän suihkun tarpeessa.

 

Valitettavasti sellaista ei ollut tarjolla. Sen sijaan tanssilattialla kiemurteleminen sai oloni vain koko ajan kuumemmaksi. Porukkaa pakkasi lisää uusimpien hittikappaleiden myötä ja pieni rinkimme kävi tiiviimmäksi. Jouduin lähemmäs Ginnyä kuin olisi ollut suotavaa, sillä nyt hänen käsivartensa hipaisi aika ajoin omaani. Hänen kasvoillaan oli iloinen ja innostunut ilme, kun hän keinutti itseään silmät suljettuina. Olisin halunnut painautua kiinni häneen, mutta tiesin, että se olisi ollut ehdottoman sopimatonta. Tosin olisihan sellainen teko ainakin vakuuttanut Sandyn lopullisesti siitä, etten todellakaan ollut uhka hänen ja Jaken suhteelle.

 

”Minulla on jano!” Hermione huusi meidän suuntaamme ja viittoi sitten tiskille päin. Saman tien hän käänsi selkänsä ja lähti tunkeutumaan ihmismassan läpi. Sandy ja Ginny seurasivat hänen esimerkkiään, joten minäkään en viitsinyt jäädä tanssimaan. Eihän se kuitenkaan kuulunut lempiharrastuksiini.

 

Nojauduin tiskiä vasten ja yritin kiinnittää baarimikon huomion. Päätin, että oli illan ensimmäisen vesituopin aika. Välillä oli hyvä raikastaa omaa oloaan. Tuntui vain siltä, että huomiota oli mahdoton saada. Joka puolella tungeksi ihmisiä ja joku painautui tiukasti selkääni vasten. Tunsin pehmeät rinnat hetken ajan, kunnes tämä joku siirtyi taas kauemmas. Aioin jo kääntyä vilkaisemaan taakseni, mutta silloin baarimikko vihdoin kääntyi puoleeni ja kysyi tilaukseni. Sai osakseni kummeksuvan katseen, kun tilasin pelkkää vettä. Ilmeisesti tässä yökerhossa ryypättiin huolella, eikä kannettu huolta huomisesta. Itse taas usein lievensin seuraavan päivän oloa aloittamalla vedenjuonnin jossain vaiheessa iltaa. Jonkinlainen krapula iski usein silti, mutta se ei kestänyt yhtä kauan kuin normaalisti, eikä ollut yhtä pahakaan.

 

Tavoitin muut ja seurasin heitä tanssivien ihmisten lomitse nurkkapöytään, jonka miehet olivat vallanneet. Heillä näytti olevan varsin kiihkeä keskustelu käynnissä.

”Samuel Zargabaath Hagberry.. kaikilla lapsilla perheessäni toinen nimi alkaa z-kirjaimella. Vanhemmillani on jokin pakkomielle siihen”, Sam selosti.

”No, ei Ronald Bilius Weasleykään niin hirveän hieno nimi ole”, Ron tuhahti. ”Sinä olet onnekas Harry, kun sinulla on niin tavallinen toinen nimi.”

 

Harry kohautti olkapäitään, eikä vastannut. Hänen äitinsä oli jästisyntyinen, joten oli kai luontevaa, ettei hänellä ollut niin erikoinen nimi. Harry James Potter oli varsin arkinen ja tavallinen nimi. Puhdasverisillä ja puoliverisilläkin oli usein hieman (minun korvaani) vanhahtava nimi, mutta jästisyntyisten nimet olivat heidän verenperintönsä mukaiset. Esimerkiksi minä olin Annie Christine Harrolds, kun taas Jake tunnettiin myös nimellä Jacob Shacharias Hilgern ja Mike oli Michael Joseph Korhol. En yhtään ihmetellyt, että lempinimet olivat käytössä tuttavapiirissäni.

 

Istahdin luontevasti Miken polvelle, koska vapaita tuoleja ei ollut. Ron ja Harry luovuttivat omansa Ginnylle ja Hermionelle, kun taas Jake kaappasi Sandyn syliinsä.

”Sanopa, Sandy, tuo ei kai ole oikea nimesi? Nyt, kun kerran aiheeseen päästiin”, Sam kailotti musiikin jylyn ylitse. Sandy soi hänelle jokseenkin kylmän katseen.

”Se on nyt. Pelkkä Sandy, ei sukunimeä”, nainen vastasi.

”Se sopii sinulle, pikku-basistini”, Jake huomautti niin maireasti, että olisin halunnut tunkea sormet kurkkuuni. Sen sijaan kohotin vesilasiani ja join pitkän kulauksen. En ollut tottunut tuollaisiin kommentteihin Jaken suusta. Ne olivat enemmän Samin tyyliä, enkä pitänyt niistä hänenkään lausuminaan.

 

Nimikeskustelu unohtui, kun toiset ryhtyivät kyselemään Sandyn bändistä. Annoin oman katseeni harhailla tanssijoissa ja pohdin, missä vaiheessa olisi sopivaa haihtua kodin suuntaan. Muilla meni lujaa, minun vointini ei ollut enää paras mahdollinen. Kaiken lisäksi sydämeni otti ylimääräisen pyrähdyksen, joka kerta, kun erotin Ginnyn heleän naurun musiikin joukosta.

 

Mike ilmoitti poistuvansa vessojen suuntaan ja sain hänen tuolinsa itselleni. Sam parkkeerasi välittömästi viereeni siirtämällä omaa tuoliaan lähemmäs.

”Tunnistan tuon saalistajan katseen. Näen sen usein, kun katson peiliin”, hän huomautti. Suuntasin hämmentyneet silmäni häneen. Saalistajan katse? Olisin enemmänkin luokitellut katseeni humalaisen harittavaksi. ”Pyrit minun apajilleni.”

”Saa kai sitä nättejä tyttöjä katsella”, naurahdin ja viitoin tanssilattian suuntaan.

”Tiedät, mitä tarkoitan. Vain muutama sana ja saisin haluamani.”

”No, mikset sitten ole toiminut?” kysäisin kuin en olisi käsittänyt, mistä hän oikein puhui.

”Kahdesta syystä”, Sam vastasi. Hän oli kumartunut puoleeni sen verran lähelle, ettei muilla ollut mitään mahdollisuutta kuulla meitä. ”Kosken varattuihin vain silloin, kun he ovat erityisen viehättäviä ja muutenkin valmiita tekemään sen, mitä haluan. En koskaan pakota ketään, mutta hyödynnän tilaisuuden, kun sellaisen näen.”

”Ja nytkö kohteesi ei ole valmis syrjähyppyyn?”

”Voi, on kyllä, ehkä enempäänkin. Hän ei ole kenties myöntänyt sitä itselleen, mutta näen sen jokaisesta eleestä ja katseesta. Tosin hänen kumppaninsa ei ole huomannut mitään. Hän luottaa liiaksi itseensä osatakseen kuvitella mitään sellaista”, Sam valaisi minua. Hänen sanansa tunkeutuivat lujina humalaiseen mieleeni. Puistelin nopeasti päätäni karistaakseni turhat ajatukset. Ei kuvitelmia, ei turhia toiveita.

”Mikset sitten iske kiinni?”

”Sanoin, että syitä on kaksi.”

”Joten se toinen on?”

 

Sam piti tauon. Lopulta minun oli pakko kääntyä katsomaan häntä. Me emme yleensä keskustelleet tällaisista asioista. Kyllä, Sam jaksoi kertoilla iskemistaidoistaan ja hyvästä kyvystään lukea naisia, mutta emme koskaan menneet näin henkilökohtaiselle tasolle keskusteluissamme. Oli vain joitain asioita, joita ei pengottu.

 

Nyt mies katsoi minua suoraan silmiin. Hän väitti usein, että naiset lankesivat loppupelissä hänen silmiinsä. En ymmärtänyt vieläkään miksi, sillä minusta niissä ei ollut mitään erikoista. Ne olivat tavallisen siniset. No hyvä on, ne olivat epätavallisen siniset, mutta eivät silti mitenkään erityisen kiehtovat. Ne eivät säväyttäneet minua millään tavalla, vaikka pidin myös miehistä.

”Hän on kiinnittänyt huomionsa toiseen, enkä välitä käydä hänen kanssaan kilpasille.”

 

En voinut sille mitään, vaan purskahdin hysteeriseen nauruun. Onneksi en ollut juuri juonut, sillä olisin purskauttanut vedet suoraan Samin naamalle. Sam ei koskaan tunnustanut tappiota, vaan vieritti mieluusti syyn toisaalle, jos ei onnistunut. Hän ei ikinä olisi sanonut etukäteen, ettei voisi voittaa. Sellainen ei vain ollut hänen tapaistaan.

”Älä nyt viitsi”, sain sanottua, kun nauruni vihdoin asettui. ”Ethän sinä koskaan häviä.”

”Paitsi silloin, kun kohde haluaa jotakuta toista enemmän, enkä halua myöskään loukata ystäviäni”, Sam vastasi minulle täysin vakavana.

”Jospa lopetat hyvän sään aikana!” kivahdin hänelle. Oli lähellä, etten kumonnut loppuja vesiä hänen päähänsä.

”Enkä lopeta”, hän tuhahti. ”Olen seurannut tuota riutumistasi koko illan ja itse asiassa viimeiset pari vuotta. Koska sinä olet viimeksi saanut?”

”Kuuluuko se muka sinulle!”

”Ei, mutta mietipä itse. Sinä pelkäät ja pakenet kaikkia. Olet olevinasi niin täydellinen ja fiksu, kun pidät etäisyyttä ihmisiin, mutta oikeasti et vain uskalla ottaa riskiä.”

”Paraskin puhumaan! Minulla on sentään ollut vakavia juttuja! Sinä.. sinä et ole koskaan ollut kenenkään kanssa kahta viikkoa pidempään. Jos joku täällä kärsii sitoutumiskammosta, niin se olet kyllä tasan sinä!” sähisin Samille. Olisin halunnut huutaa, mutta tajusin, että se olisi kiinnittänyt muiden huomion.

”Joten olen tasan oikea henkilö huomaamaan, kun joku ajaa itseään samaan ansaan.”

 

Auts, se sattui. Kolahti ja repi. Sam jatkoi jankutustaan, mutta minä käännyin tuijottamaan toisaalle. En halunnut kuulla hänen sanojaan. Sillä hetkellä ymmärsin, miksi asiakkaani joskus vain käänsivät minulle selkänsä. Totuus teki kipeää, eikä sitä ollut helppo kohdata. Itse asiassa sitä ei välttämättä edes halunnut kohdata, ei varsinkaan tällaisella hetkellä.

 

Mike palasi ja minä nousin luovuttaakseni tuolin takaisin hänelle.

”Voit sinä siinä istua”, hän huomautti herrasmiehen tavoin.

”Vessa”, mutisin ja kiirehdin tekosyyn turvin pois pöydästä. En voinut jäädä Samin seuraan, vaikka tiesin, ettei hän jatkaisi Miken läsnä ollessa. Todennäköisesti hän olisi vain vaihtanut puheenaihetta ja tyytynyt suomaan minulle merkitseviä katseita. Pahus, hän tosiaan näki naisten lävitse, eikä vain kuvitellut niin. Silti.. ei hänen olisi tarvinnut tuijottaa minun sisimpääni. Minä sain olla pelkuri, jos niin halusin.

 

Ja minulla oli siihen hyvä syykin, kerroin itselleni etsiessäni vessoja. Edellinen suhteeni oli päätynyt katastrofiin. Minua oli huijattu, petetty ja kaikkea muutakin. Minut oli latistettu täysin niin, etten ollut enää uskonut itseeni ollenkaan. Kun vihdoin olin saanut voimia murtautua ulos näkymättömästä vankilastani, olin päättänyt, ettei kukaan enää ajaisi minua ansaan. En tarvinnut elämääni kumppania. Ystävät riittivät. Vaikka välillä kehoni suorastaan huusi toisen ihmisen lämpöä, torjuin tunteen ja täytin tyhjyyden muilla tavoin.

 

Tietyllä tavalla olin kaiketi kävelevä onnettomuus, mutta olin ihan oikeasti ollut olotilaani tyytyväinen tähän iltaan saakka. Ginny Weasleyn tapaamiseen saakka, jos tarkkoja oltiin. Hän oli lyhyessä ajassa onnistunut herättämään ne kaikki myllertävät tunteet, jotka olin hiljalleen luullut tappaneeni itsestäni.

 

7. Näytös: Vessa

 

Pitkän etsinnän jälkeen löysin jopa kaipaamani vessat. Livahdin koppiin ja paiskasin oven perässäni kiinni. Istuin pöntön kannelle ja vedin jalat ylös rintaani vasten. Aivan turhaan olin pelännyt Jaken saavan angstauskohtauksen. Näköjään tällä kertaa oli minun vuoroni. Mutta se oli vain ja ainoastaan Samin syytä! Ilman häntä olisin selvinnyt illasta hienosti. En ollut tehnyt mitään typerää, vaan torjunut ajatuksiani sitä mukaa, kun ne putkahtivat päähäni. Ja sitten hän suorastaan käski minun panna toimeksi, kumosi huolellisen työni ja yritti istuttaa toisenlaista kaavaa mieleeni. Julmaa!

 

Räpyttelin silmiäni. En halunnut itkeä, sillä ripsarini olisi todennäköisesti levinnyt pitkin poskiani. Olisin joutunut poistumaan kopista suttuisen ja säälittävän näköisenä, enkä halunnut enää sitä nöyryytystä osakseni. Että meidän pitikin sattua juuri siihen yökerhoon, josta ei voinut ilmiintyä pois. Typerä sääntö. Suurin osa kuitenkin oppi ilmiintymistaidon vasta täysikäisenä, joten alaikäisten paikalle ilmiintymisen riski oli olemattoman pieni.. tosin tiesin, että juurikin parin ikävän kokemuksen takia Kuutamottaresta oli tullut paikka, jonne kukaan ei vain voinut ilmiintyä. Pääsiköhän tänne porttiavaimella? Ei sillä, että sekään olisi minua auttanut. Olisin tarvinnut porttiavaimen, joka olisi vienyt minut kotiin, eikä sellaista ollut tarjolla.

 

Vedin syvään henkeä ja yritin rauhoittua. Kunhan olisin päässyt taas itseni herraksi, kävelisin tyynesti muiden luokse ja ilmoittaisin illan olevan minun osaltani ohitse. Sandy oli varmasti jo saanut riittävän hyvän kuvan minusta. Ja minun oli parempi poistua paikalta, ennen kuin kuva romuttuisi.

 

Kuulin narahduksen, kun ovenkahva kääntyi. Paniikissa tajusin, etten ollut lukinnut ovea. Kohotin katseeni juuri, kun se avautui.

”Ai, anteeksi, en ta- Annie?”

 

Miksi kaikista ihmisistä juuri Ginny eksyi minun vessaani? Kohtalolla oli selvästikin jotain syvästi minua vastaan. Ei sillä, että olisin uskonut kohtaloon, mutta sitä oli oikein hyvä syyttää tällaisissa tilanteissa.

 

Nyt viimeistään olisin halunnut ilmiintyä pois paikalta, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Nökötin pöntöllä, enkä saanut sanaa suustani, kun Ginny tunkeutui vessaan ja lukitsi oven perässään. Minut oli kirjaimellisesti ahdistettu nurkkaan. Tai no ei kirjaimellisesti, sillä pönttö ei ollut nurkassa, mutta kuitenkin. Tilanne oli kiusallinen.

 

”Onko kaikki hyvin?” Ginny tiedusteli. Nyökkäsin. ”Ei näytä siltä. Oletko sinä itkenyt?”

 

Olinko? En mielestäni. Itku oli kyllä ollut lähellä, mutta en ollut purskahtanut kyyneliin. Silmäni kuitenkin tuntuivat hieman kosteilta ja saattoivat punoittaa humalan takia.

”En”, kuiskasin.

”Mitä tapahtui?”

 

Ginny kumartui puoleeni ja halasi minua kevyesti. Annoin jalkojeni valua alas pöntön kannelta, vaikka jouduinkin asettamaan ne molemmin puolin Ginnyä ahtaassa kopissa.

”Äh, Samilla ja minulla oli vain vähän riitaa”, hymähdin, kun Ginny vetäytyi jälleen kauemmas. Olisin halunnut kiskaista hänet takaisin.

”Mistä?”

”Hän sanoi typeriä asioita, jotka eivät pidä paikkaansa. Halusi varmaankin tahallaan kiusata minua”, kerroin, enkä oikeastaan tiennyt miksi. Ehkä oli helpottavaa puhua jollekulle, vaikkei tuo aivan liian ihana punapää kyllä missään nimessä ollut oikea kohde.

”Mitä hän sitten sanoi?”

”Ei sillä ole väliä. Hän on idiootti”, tuhahdin. ”Ja minä olen idiootti myös, koska halusin kuitenkin uskoa häntä.”

”Ei siinä ole mitään pahaa, jos toivoo jonkin asian olevan totta. Se on ihan tavallista”, Ginny huomautti.

 

No, asiaa olisi ollut ehkä helpompaa ajatella järkevästi, jos en olisi juonut illan aikana mitään.. ja jos en olisi ollut lukittuna vessankoppiin tuoreimman ihastukseni kanssa. Olin onnistunut ajautumaan tilanteeseen, jossa itsensä kurissa pitäminen vaati äärimmäistä keskittymistä. Sellainen oli harvinaista minulle, sillä pyrin ihmissuhteissa pitämään itseni tiukasti kurissa, enkä päästänyt ketään liian lähelle.. en fyysisesti, enkä psyykkisesti. Valitettavasti Ginny rikkoi sillä hetkellä rajojani kummallakin alueella.

 

”Niin kai”, mutisin vastaukseksi. ”Minun pitäisi varmaan lähteä kotiinpäin.”

 

Nousin nopeasti pöntöltä, mutta Ginny ei ehtinyt väistää mihinkään, sillä hän yritti räpeltää selkänsä takana olevaa lukkoa auki. Törmäsin häneen ja olin kaatua takaisin istualleni, mutta jotenkin sain pidettyä tasapainoni, joskin jouduin epämiellyttävän miellyttävän lähelle häntä. Rintani koskettivat hänen rintojaan ja saatoin jälleen helposti tuntea jo tutuksi käyneen kukkaisen tuoksun. Siihen sekoittui edelleen alkoholia ja ehkä kevyt hien tuoksahdus tanssimisen jäljiltä. Sydämeni, se ilkeä petturi, kiihdytti jyskytystahtiaan epäterveelliselle tasolle.

 

Ginny, joka oli yrittänyt kaiketi kurkkia selkänsä taakse, käänsi katseensa minuun päin. Ehdin nähdä vilauksen ruskeista silmistä, ennen kuin vedin syvään henkeä ja suljin omani. En minä oikeasti ollut näin toivoton. Kiihtynyt olotilani täytyi johtua ainakin osittain humalasta.

 

Seuraavassa hetkessä räväytin silmäni uudestaan auki, sillä tunsin pehmeiden huulien painuvan omilleni. Tajuamatta edes kunnolla, mitä tein, vein käteni Ginnyn pään taakse ja painoin häntä lähemmäs itseäni. Ilmeisesti Ginnyn ote ovenkahvasta tai lukosta lipesi, sillä hän horjahti minua vasten. Minun polvitaipeeni puolestaan osuivat pöntön reunaan ja kaaduin takaisin istualleni.

 

Ginnyn huulet irtautuivat omistani ja hän heilahti vaarallisen näköisesti. Sain juuri ja juuri hänestä otteen, eikä hän kaatunut päälleni kuin puolittain. Hänen laukkunsa kuitenkin putosi kolahtaen vessan lattialle. Jostain mystisestä syystä Ginny ei kuitenkaan välittänyt, vaan kipusi syliini istumaan ja suuteli minua uudestaan. Annoin käsieni harhailla hänen niskaansa ja sieltä selkää pitkin alas. Olin jonkinlaisessa horroksessa, enkä edes kunnolla tajunnut, mitä todella tapahtui. Kaikki oli unenomaisen sekavaa ja kietoutui humalaiseen hämäryyteen.

 

”Hei! Täällä on muitakin, ei tarvitse kutea siellä!” joku huusi ja potkaisi vessanovea. Ilmeisesti paikalle oli ehtinyt kertyä jonoa.

 

Ginny kavahti kauemmas minusta. Näin punan kohoavan hitaasti hänen poskilleen ja hänen silmiensä täyttyvän selvästä hätäännyksestä. Minun ei olisi pitänyt antaa hänen suudella minua. Minun olisi pitänyt torjua hänet kylmästi, mutta tiesin, etten olisi pystynyt siihen. Olin katsellut häntä koko illan aavistamatta, että hänen päässään oli pyörinyt samanlaisia ajatuksia kuin minun. Vai oliko? Ehkä hän oli vain halunnut kokeilla rajojaan. Hänellä ja Potterillahan oli jonkinlaisia vaikeuksia suhteessaan.

 

”O-olen pahoillani”, Ginny mutisi, eikä enää katsonut minuun. Hän poimi laukkunsa lattialta, kääntyi vaivalloisesti, avasi lukon ja ryntäsi ulos vessasta. Näin muutaman uteliaan tuijottavan ensin hänen peräänsä ja kääntyvän sitten katsomaan minua. Suoriuduin kiireesti ulos vessasta, enkä viitsinyt vaivautua enää baarin puolelle. Sen sijaan selvitin tieni ulos yökerhosta pimeälle kadulle ja ilmiinnyin kotiin.

 

8. Näytös: Herätys

 

Näin unta. Juoksin hengästyneenä ja yritin päästä pakoon jahtaajiani. Ihmissusia tällä kertaa. Minulle oli tyypillistä nähdä seikkailu-unia, joihin liittyi pakenemista ja taistelua milloin mitäkin taruolentoa vastaan. Tosin 11-vuotiaana minulle oli vihdoin selvinnyt, että esimerkiksi vampyyrit ja ihmissudet eivät olleetkaan mitään satua, vaan oikeita olentoja. Silloin minua oli pelottanut, mutta jotenkin pelko oli aikaa myöten haihtunut. Siihen saattoi vaikuttaa se tosiseikka, etten koskaan ollut kuitenkaan törmännyt näihin hirviöihin oikeasti. Ne olivat olemassa olostaan huolimatta pysyneet etäisinä.

 

Mutta juuri nyt pakenin ihmissusia henkeni edestä. Moni olisi luokitellut tuollaisen unen painajaiseksi, mutta minulle se tosiaan oli arkipäivää.

 

Jostain kantautui poksahdus.

 

”Minne hiiteen sinä oikein katosit eilen?!”

 

Pakotin silmäni auki. Auringonvalo tulvi makuuhuoneen ikkunasta sisään ja sai pääni jomottamaan asteen verran pahemmin kuin yleensä krapula-aamuina. Vilkaisin nopeasti kelloa ja tajusin sen tikittävän vasta aamukymmenen paikkeilla. Oli todella harvinaista, että Jake oli tähän aikaan hereillä vapaapäivänään, joten ilmeisesti hän oli ollut oikeasti huolissaan minusta.

 

”Sinua on etsitty purskeiden ja puhpalluroiden kanssa!” Jake ilmoitti vihaisesti, kun sain vihdoin kammettua itseni istuvaan asentoon.

”Rohkenen epäillä”, mutisin ja hieroin silmiäni, vaikken ollut pessyt edellisen illan meikkejä. Tiesin näyttäväni vähintäänkin manaliukselta, mutta oli myöhäistä katua sitä, että olin painellut suoraa päätä sänkyyn kotiin päästyäni.

”Et voi vain häipyä ilmoittamatta!” Jake raivosi. ”Sam sanoi, että olitte riidelleet ja sinä häivyit.”

”Me luulimme, että sinulla oli sattunut jotain. Etsimme joka paikasta, kun Ginnykin vielä huomautti, että olit puhunut lähtemisestä”, Sandy lisäsi. Vasta nyt tajusin, että hänkin oli paikalla.

 

Edellisen illan tapahtumat lipuivat silmieni eteen. Ei, tätä en voinut selittää Jakelle mitenkään, en varsinkaan, kun Sandy seisoi hänen vieressään kädet ristissä rinnallaan.

”Ette sitten heti täältä tarkistaneet?” huomautin.

”No, sinulla ei ole tapana häipyä kotiin ilmoittamatta”, Jake puolustautui. Hän oli oikeassa. Saatoin useinkin olla se, joka lähti ensimmäisenä kotiin, mutta tiedotin aina asiasta kavereilleni. En halunnut huolestuttaa ketään turhaan, joten en tehnyt katoamistemppuja.

”Olen pahoillani. Sattui kaikenlaista ja minun oli vain pakko päästä pois. En ajatellut tarpeeksi pitkälle”, mutisin lopulta.

”Mitä siellä sitten tapahtui?” Jake kummasteli.

”Selitän joskus toiste.”

”Hei, jos minä keitän kahvia.. eikun sinähän joit mieluummin teetä. No, keitän molempia, niin voitte jutella”, Sandy ehdotti ja katosi keittiöön, ennen kuin ehdin vastata. Ainakin jokin oli onnistunut. Hän ei tällä hetkellä epäillyt, että olin uhka. Tosin taisin näyttää niin ryytyneeltä, ettei minusta saanut Jaken vamppaajaa sitten millään.

 

Jake valitettavasti jäi seisomaan keskelle makuuhuoneeni lattiaa. Kapusin pois parisängystäni ja vilkaisin pikaisesti itseäni peilistä – joka onneksi älysi kerrankin olla hiljaa. Hiukseni olivat sekaisin ja osittain takussa, ripsari ja rajaukset olivat levinneet kauniisti silmieni ympärille. Kerrankin minusta todella näki, että olin ollut viihteellä edellisenä iltana, vaikkakin viihde oli täysin väärä sana kuvaamaan tunnetiloja, jotka olin joutunut käymään läpi.

 

Välittämättä ystäväni ahdistavasta tuijotuksesta riisuin itseni alusvaatteisilleni ja kiskoin sitten mukavat löysät housut ja t-paidan päälleni. Kävisin suihkussa vasta, kun saisin nauttia yksinäisyydestä. Jake ei ollut kiinnostunut strippausesityksestäni, luultavasti siksi, että oli nähnyt sen niin monesti. Sekin oli omiaan kertomaan, että hän oli ajat sitten unohtanut ihastuksensa minuun.

 

”No?” hän kysyi, kun ryhdyin selvittämään tukkani takkuja peilin edessä. Otsassani jyskytti ilkeästi ja vatsassa kiersi. En ollut ehtinyt juoda tarpeeksi vettä ennen nukkumaanmenoa.

”Kuten Sam sanoi, me riitelimme.”

”Mistä?”

”Siitä, että hän utelee liikaa.”

”Miten sinulta voi udella liikaa? Sinähän pälätät taukoamatta, jos saat tilaisuuden.”

 

Jake ei ollut täysin oikeassa. Hänen seurassaan saatoin höpistä paljonkin, jos olimme kahden. Minulla oli hiljaiset hetkeni, mutta puheripuli iski päälle aika ajoin. Jaken ei yleensä tarvinnut lypsää minusta tietoa, sillä annoin hänen kyllä kuulla, mitä päässäni sillä kertaa liikkui. Yleensä se ei edes ollut mitään erityisen kiehtovaa tai mieltäylentävää, kunhan vain höpötin. Samin ja Miken kanssa tätä ei tapahtunut. Juttelimme kyllä, mutta en avautunut heillä samalla tavalla kuin Jakelle.

 

”En puhu Samille asioistani, koska ne eivät kuulu hänelle”, korjasin Jaken käsitystä.

”Itse asiassa minäkään en puhu”, ystäväni myönsi.

”Kukaan, joka todella tuntee hänet, ei suostu avautumaan hänelle. Ei tarvitse kuin seurata vierestä, millä tavoin hän iskee naisia. Hän saa ihmiset avautumaan ja käyttää tietoa hyväkseen. Vain typerys kertoo hänelle mitään, mikä menee pintaa syvemmälle”, selostin. Sam ihan totta oli kaverini, mutta vihasin hänen tiettyjä piirteitäni sydämeni pohjasta. Meillä oli paljon yhteistä ja kävimme toisinaan hyvin kiinnostavia, mutta ah-niin-pinnallisia, keskusteluja. Olin jo ajat sitten huomannut ärtyväni aina, kun Sam yritti tunkea lähemmäs ja udella asioitani.. tai luuli tietävänsä niistä jotain. En oikein osannut sanoa, miksi halusin pitää hänet etäällä, mutta uskoin sen olevan jonkinlaista itsesuojeluvaistoa.

 

”En silti ymmärrä, miksi sinä vain häivyit, etkä sanonut mitään”, Jake jatkoi.

”Sanoin minä Ginnylle. Sanoin hänelle, että minun pitää lähteä kotiinpäin. Luulin sen riittävän”, puolustauduin ja tunsin välittömästi omatunnon soimauksen. Oli täysin epäreilua vierittää syy Ginnyn niskoille. Hänellä oli varmasti tällä hetkellä muutenkin kamala olo. Hänen henkinen krapulansa oli todennäköisesti vielä pahempi kuin minun, sillä minulla ei ollut parisuhdetta, jota vaalia.

”Hän sanoi vain jotain siihen suuntaan, että sinä taisit häipyä.”

”Ehkä hän käsitti väärin.”

”Niin kai sitten.”

 

Näin Jaken ilmeestä, ettei hän ollut tyytyväinen. Sandy onneksi esti enemmät kysymykset huutamalla keittiöstä aamiaisen olevan valmista. Jätin harjan yöpöydälle ja marssin makuuhuoneesta Jaken yhä tuijottaessa minua. Keittiössä jouduin pysähtymään ja vetämään henkeä. Sandy oli todellakin loihtinut kunnon aamiaisen. Tarjolla oli kahvia, teetä, kermaa sekä tuoreita sämpylöitä varmasti kaikilla mahdollisilla lisukkeilla. Ilmeisesti hän oli melkoinen keittiönoita. Täytyi vain toivoa, ettei vatsani sanoisi sopimusta irti, sillä kaikista sähläyksistäni huolimatta en halunnut loukata häntä. Hän oli kuitenkin parhaan tyttökaverini tyttöystävä.

 

”Vau”, sain sanottua. Muistin pikakelaus varmisti minulle, ettei jääkaapissani ollut taatusti näin mahtavaa valikoimaa aamiaistarvikkeita, hyvä jos sieltä löytyi maitopurkki, joten Sandyn oli täytynyt loihtia sapuskat kasaan jotenkin muuten. Tiesin, ettei ruokaa voinut loihtia tyhjästä, mutten jaksanut kysellä, miten hän oli oikein saanut kaiken aikaan.

”Eipä kestä, istu alas.”

 

Vaitonaisena istahdin vakiopaikalleni neljän hengen ruokapöydän ääreen. Minusta tuntui kummasti siltä, että olin vieraana omassa kodissani, kun Sandy hääräsi ympäriinsä, hätisti Jakenkin istumaan ja etsi vasta sitten itselleen paikan. Touhukkaana hän jutteli Jakelle samaan aikaan, kun joi kahvia ja söi sämpylää. En jaksanut kuunnella heitä. Sen sijaan pyörittelin lusikkaa teekupissani ja tuijottelin ulos ikkunasta.

 

Näkymä ei ollut kovin erikoinen. Kyseessä oli hyvin tavallinen lähiö, jossa kerrostalot sijaitsivat noin viidenkymmenen metrin päässä toisistaan. Nämä nimenomaiset talot olivat melko matalia, vain viisi kerrosta maksimissaan, ja vanhoja. Muistaakseni ne oli rakennettu 50-luvulla eli jästien maailman sotien jälkeen. Talojen väliin jäi hieman nurmikkoa ja lapsille leikkipaikkoja. Juuri nyt vajaa kymmenen tenavaa juoksenteli ympäri pihaa; leikkivät luultavasti hippaa.

 

Olin yksi harvoista lapsettomista tällä alueella. Osa naapureista suhtautui minuun sen takia varauksella, mutta onneksi eivät kaikki. Osa taas oli hyvin uteliaita ja halusivat aina kysellä kuulumisia, kun vein roskia tai pistäydyin pihalla jostain muusta syystä. Eräs mummeli oli päättänyt parittaa minut pojalleen, eikä millään suostunut uskomaan, etten ollut kiinnostunut. Muutamaan otteeseen olin jopa harkinnut menemään treffeille vain esitelläkseni kamalimmat tapani, mutta jos poika oli yhtä epätoivoinen kuin äitinsä, sellainen tempaus ei olisi luultavasti toiminut. Niinpä pyrin vain nykyisin välttelemään mummelia mahdollisimman paljon.

 

”Hei, nukutko sinä?” Jaken ääni tunkeutui tajuntaani ja pakotti minut kääntämään katseeni takaisin vallattuun keittiööni.

”En.”

”Et sinä kyllä kuuntelekaan. Sandylla on asiaa.”

 

Käänsin katseeni innokkaaseen basistiin. Mistä hän repi tuon energian? Hän oli taatusti juonut edellisenä iltana enemmän kuin minä, mutta krapulasta tai huonosti nukutusta yöstä ei näkynyt jälkeäkään. Se oli kummallista, käsittämätöntä ja hemmetin epäreilua.

”Mitä?” kysyin ja yritin kuulostaa mahdollisimman ystävälliseltä, vaikka olisin halunnut painella takaisin makuuhuoneeseen ja vetää peiton pääni ylitse.

”Jake on kertonut minulle, ettet sinä seurustele tällä hetkellä”, Sandy aloitti ja sai minut heti varautuneeksi. Ehkäpä minua pidettiin sittenkin vielä uhkana.

”En niin.”

”Noh, katsos kun minulla on eräs tuttava, jolla on sama tilanne. Hän saattaisi olla juuri sinun tyyppiäsi..”

 

Ja mistähän tämä neiti kuvitteli tietävänsä minun tyyppini? Olimme tunteneet vain yhden vuorokauden, emmekä ihan sitäkään. En ollut puhunut miesmaustani sanallakaan hänen kanssaan, enkä taatusti ollut vihjannut tarvitsevani miestä. Mikä ihmeen vimma kaikilla oli hommata minulle sän.. treffiseuraa?

 

”En minä tarvitse ketään, kiitos vain”, sanoin jokseenkin tylyyn sävyyn. Minua inhotti oikeasti ihmisten kummallinen käsitys siitä, että kaikkien piti pariutua jonkun kanssa.

”Eivät yhdet treffit sinua tapa.”

”Eivät niin, mutta minua ei vain kiinnosta.”

”Minä postitan sinulle hänen kuvansa. Harkitse edes”, Sandy jatkoi sinnikkäästi. Huokaisin raskaasti, enkä vaivautunut vastaamaan. Sen sijaan nappasin yhden sämpylöistä, vaikken ollut varma, kestäisikö vatsani sen. ”Tulkitsen tuon myöntymisen merkiksi. Saat kuvan viimeistään maanantaina, mutta nyt meidän pitää lähteä. Onneksi sinulle ei ollut sattunut mitään. Olin kamalan huolissani ja Jake oli myös. Pidähän itsestäsi huolta.”

 

Sävy, jolla Sandy sanansa lausui, kertoi minulle, ettei minuun todellakaan luotettu vielä. Hän ei ollut pitänyt siitä, että Jake oli ollut minusta huolissaan. Hän oli myös tullut Jaken mukana asuntooni minua etsimään. Ei puhettakaan, että Jake olisi saanut tehdä sen yksin. Sandy esitti ystävällistä, mutta yritti parittaa minua tutulleen ja vihjaili sanattomasti pitävänsä minua silmällä.

 

En olisi tarvinnut tällaista kohtelua juuri nyt. Ginny vaivasi mieltäni aivan tarpeeksi, joten muut sotkut olisivat voineet suosiolla kadota. Tänään ohjelmassa olisi ehdottomasti toimintaa ja kauhua tv:n täydeltä, sillä tarvitsin jotain, joka nollaisi aivot tehokkaammin kuin alkoholi. Onneksi eläydyin elokuviin hyvin voimakkaasti. Minun täytyi vain pitää huolta, ettei yhtään rakkauskohtausta sattuisi valikoimaani ja olisin muutaman hetken turvassa kaikelta mieltäni painavalta.

 

9. Näytös: Posti

 

Maanantaiaamu alkoi ankean sateisena. Se oli niitä päiviä, jolloin olin erittäin iloinen kyvystä ilmiintyä haluamaansa paikkaan. Kun jästit taistelivat sateenvarjojensa kanssa työmatkalla, minä pukeuduin kotona kaapuun ja poksahdin sitten työpaikalleni kastumatta lainkaan.

 

Toimistomme sijaitsi Lontoossa alueella, jonne harva kunnollinen jästi eksyi varsinkaan yöaikaan. He näkivät vain hylätyn rakennuksen, mutta todellisuudessa kyseessä oli velhoyhteisön maaginen sosiaalitoimi, joka kattoi monia eri osastoja. Itse työskentelin kolmannessa kerroksessa nuorten noitien ja velhojen syrjäytymisen estämisen osastolla. Meitä varsinaisia työntekijöitä oli kaiken kaikkiaan kolme: minä, Adamina Lagerstam sekä Brigit McNail. Lisäksi toimistossa pyöri yksi sihteeri ja harjoittelija. Brigit toimi osastomme johtajana ja oli varsinainen niuho aika ajoin. Minä ja Adamina olimme varsin nuoria häneen verrattuna ja tulimme erittäin hyvin toimeen keskenämme. Valitettavasti muiden osastojen vanhimmat työntekijät hallitsivat saman ylenkatseen kuin Brigitkin. Pyrin kuitenkin siihen, etten antanut sen häiritä itseäni.

 

Ilmiinnyin maagisen sosiaalitoimen aulaan ja suuntasin sitten kohti portaita. Olisin voinut mennä hissilläkin, mutta uskoin, että portaiden kävely teki hyvää kunnolle. Kävelin ne ylös joka aamu ja alas joka iltapäivä. Päivällä kuitenkin käytin yleensä hissiä, sillä minulla saattoi olla armoton kiire tai olin liikkeellä jonkun nuoren kanssa, enkä viitsinyt pakottaa heitä sentään ravaamaan rappusia edestakaisin.

 

Hieman myöhemmin avasin osastomme oven ja astui sisään kahvin, teen sekä pullantuoksuun. Uusi harjoittelijamme, Gererick – jonka sukunimeä en muistanut – piti huolta siitä, että aamumme alkoivat mukavasti. Pidin pojasta todella, vaikka hieman ihmettelin, miksi hän halusi sihteeriksi.

”Postinne, neiti Harrolds”, Gererick sanoi hymyillen ja ojensi minulle pinkan kirjeitä. ”Ja ottakaa ihmeessä teetä, pullakin on tuoretta.”

”Huomenta sinullekin”, hymähdin ottaessani kirjekuoret. Olin sanonut pojalle jo varmaankin sata kertaa, että hän voisi käyttää minusta etunimeä, mutta hän halusi itsepäisesti teititellä.

 

Kävin heittämässä kirjekuoret pöydälleni ja palasin sitten hakemaan höyryävän kupin teetä sekä liiankin herkullisen näköisen pullan. Tästä hyvästä minun pitäisi kyllä kävellä portaat ylöspäin vielä toisen kerran tänään. Harjoittelijapoika hemmotteli meidät piloille.

 

”Huomenta, Annie! Oliko hyvä viikonloppu?” Adaminan ääni tunkeutui pirteänä tajuntaani. Hän jaksoi miltei aina olla ylienerginen, mutta toisinaan vaipui käsittämättömän syvään masennukseen. Onneksi ne hetket eivät kestäneet kuitenkaan pitkään, sillä tunsin oloni aina avuttomaksi, kun hän synkisteli.

”Se menetteli”, totesin ja soin hänelle hymyn.

”Kuulin, että olit Kuutamottaressa”, Adamina jatkoi ja tuli kaatamaan itselleen kahvia. Gererickin ojentamat kirjekuoret oli taiteiltu hänen kainaloonsa. Tuijotin niitä hetken ja yritin saada sydämeni jyskytyksen tasaantumaan. Miten paljon hän tiesi?

”Juu, taisin piipahtaa siellä perjantaina”, vastasin vältellen ja nappasin äkkiä pari palaa sokeria kuppiini.

”Minä kävin lauantaina. Taisin juoda muutaman liikaa.. tuli tanssittua pöydillä”, Adamina kihersi ja huokaisin helpotuksesta. Hän olikin vain etsinyt tietä päästä kertomaan omasta viikonlopusta, joka oli ollut ilmeisen vauhdikas.

 

”Tuollaiset sitten yrittävät pitää nuorisomme ojennuksessa. Itsekin olette kuin pahaiset kakarat”, Brigit toivotti meille hyvää huomenta.

”Oikein mukavaa maanantaiaamua sinullekin”, Adamina sanoi niin sydämellisesti, että olin purskahtaa nauruun. Sen sijaan kaappasin pullan pahvilautaselle ja livahdin omaan luvattoman pieneen huoneeseeni. Kuulin Adaminan tekevän samoin ja Gererickin ryhtyvän järjestelemään asiakastietoja kiireesti. Vasta nyt tajusin ihmetellä, ettei sihteeriämme ollut näkynyt paikalla. Ehkäpä voisin myöhemmin vaivihkaa tiedustella Brigiltä, oliko tämä mahdollisesti sairastunut.

 

Istahdin pöytäni taakse ja sekoittelin teetäni hajamielisesti. Sitä ei voisi juoda vielä hetkeen, joten päätin käydä muutaman saapuneista kirjeistä läpi. Nappasin pinon ensimmäisen ja mursin sinetin, jossa oli iso t-kirjain ja sen ympärillä leijona, käärme, mäyrä ja korppi. Miksi Tylypahka lähestyi minua?

 

Hyvä neiti Harrolds,

 

Lähestyn Teitä arkaluontoisen asian tiimoilta. Olen saanut kautta rantain tietää, että eräs Tylypahkasta viime keväänä valmistunut nuorimies on joutunut hunningolle ja kaipaa apua. Hänen vanhempansa ottivat minuun yhteyttä avunpyynnön merkeissä ja lupauduin viemään asian eteenpäin. Käsittääkseni Te työskentelette juuri tällaisten nuorien kanssa, joten toivon, että entisenä Tylypahkan oppilaana ottaisitte tapauksen käsiteltäväksenne…

 

Kirje jatkui pitkän aikaa selontekona nuoren tempauksista ja muista ongelmista. Lopussa oli vielä hyvän voinnin toivotus ja kehotus piipahtaa joskus Tylypahkassa. Kirjeen oli allekirjoittanut rehtori McGarmiwa.

 

Hörppäsin teetäni ja siirsin kirjeen luettujen pinoon. Ottaisin poikaan ja tämän perheeseen yhteyttä myöhemmin tänään. Listalleni mahtuisi ehkä juuri ja juuri vielä yksi asiakas, vaikka tekikin hieman tiukkaa. En kuitenkaan missään nimessä voinut sanoa ei entiselle rehtorilleni, se olisi yksinkertaisesti ollut liian epäkorrektia. Jos saisin lisää työtarjouksia tällä viikolla, yrittäisin delegoida ne Brigitille ja Adaminalle.

 

Seuraavassa kirjeessä oli taikaministeriön sinetti, mikä ei ilahduttanut minua. Ne pahuksen takat! Miksi ihmeessä Donaldin oli pitänyt mennä sekaantumaan tapaukseen? Ja entä Wyrnin? Join kulauksen teestäni ja huokaisin raskaasti.

 

Silmäni pysähtyivät vasempaan yläkulmaan kirjoitettuun nimeen: ”Percy Ignatius Weasley”. Sukunimi sai sydämeni jälleen ylikierroksille. Olin toivonut, että olisin maanantaihin mennessä unohtanut Ginnyn, mutta niin ei ollut käynyt, enkä totisesti olisi halunnut muistutusta hänestä. Minun oli kuitenkin pakko vilkaista kirjettä, sillä se oli tullut työpostina.

 

Hyvä neiti Harrolds,

 

Emme voi mitenkään hyväksyä pyyntöänne jättää huomioimatta herrojen Donald Gaius Stephanuksen ja Wyrm Arnold Weawerin osuutta Yskivien takkojen tapauksessa. He ovat toimineet täydessä ymmärryksessä, eikä nuori ikä ole tekosyy laittomiin tekoihin. Valitettavasti meidän on ryhdyttävä välittömiin toimenpiteisiin ja pidätettävä heidät kuulusteluja varten. Kun luette tätä kirjettä, heidät on jo viety väliaikaiseen säilöön.

 

Kuulustelut ovat keskiviikkona kymmeneltä. Toivomme teidän saapuvan paikalle ja esittävän oman näkemyksenne, vaikkakaan en usko, että voitte tuoda julki mitään lieventäviä asianhaaroja. Ymmärtänette varmasti, että meidän on yhä oltava varovaisia taikuuden sopimattoman käytön suhteen. Emmehän halua uusintaan Tiedätte-kai-kenen toimista.

 

Ystävällisin terveisin,

Percy Weasley

Taikuuden sopimattoman käytön osaston johtaja

 

Rytistin kiukkuisesti kirjeen pieneksi palloksi ja heitin sen kohti roskista. Se kimmahti roskakorin reunasta ja pyöri keskelle huoneeni lattiaa. Tämä herra Weasley oli täydellinen niuho. Olin aiemmin keskustellut vain hänen alaistensa kanssa ja oli ollut jo miltei selvää, että Donald ja Wyrm pääsisivät tekosistaan todella vähällä lieventävien seikkojen vuoksi. Ja nyt! Nyt heidän elämäntilannettaan ei sitten otettukaan ollenkaan huomioon.

 

Kihisin kiukussani pitkän tovin ja olisin halunnut livahtaa tupakalle. Brigit olisi kuitenkin kironnut minut ylimääräisen tauon pitämisestä, joten tein kaikkeni hillitäkseni itseni. Keskityin kuuntelemaan sateen hakkaamista ikkunaan ja yritin rauhoittua. Minulla olisi ensimmäinen asiakastapaaminen kymmeneltä. Sitä ennen pitäisi saada posti käytyä läpi ja suunnitella viikon aikataulu. En voinut tuhlata nyt aikaani raivoamiseen, joka ei edes hyödyttäisi mitään.

 

Puhalsin ilmat ulos keuhkoistani ja join jälleen jo väljähtynyttä teetäni. Lopuissa ei ollut mitään erityisen mielenkiintoista. Pari esitteli uusia nuorille varattuja tukimuotoja, ja laitoin ne talteen myöhempää käyttöä varten. Erään asiakkaan äiti vaati minulta nopeampaa toimintaa. Hänen tyttärensä olisi kuulemma pitänyt olla jo opiskelemassa Pyhän Mungon yliparantajaksi, eikä lorvia työharjoittelussa Säilä ja Imupaperissa. Rehellisesti sanottuna minusta tytön suurin ongelma oli ylivaativa äiti, joka ei voinut hyväksyä tyttärensä valintoja. Hyvä on, tyttö oli hieman hukassa tulevaisuutensa suhteen, mutta näytti viihtyvän kirjakaupassa. Toivoin kovasti, että hänet palkattaisiin sinne oikeasti harjoittelun päätyttyä.

 

Haukkasin juuri pullastani, kun kuulin koputuksen. En ovelta, vaan ikkunalta. Hämmästyneenä käänsin katseeni kohti ikkunaa. Suuri tunturipöllö nakutti sitä kärsimättömän ja erittäin märän näköisenä. Laskin pullan nopeasti lautaselle ja kiirehdin avaamaan ikkunan. Pöllön mukana sisälle tunkeutui kylmä tuulenpuuska ja vesisade, joka kasteli kaapuni etumuksen. Työnsin ikkunan kiinni ja kirosin hiljaa. Mikä ennenaikainen syysmyrsky nyt oli iskenyt?

 

Kuivasin kaapuni taikasauvan heilautuksella, ennen kuin irrotin kirjeen odottavan pöllön jalasta. Se lennähti naulakkoni päälle sukimaan sulkiaan, eikä näyttänyt aikovan lähteä minnekään. Kaivoin pöytälaatikosta pari pöllönnamia, jotka se otti mieluusti vastaan. Sitten mokoma työnsi päänsä siiven alle ja kävi torkuille. Ei sillä, että pöllö minua olisi haitannut, mutta Brigit ei taatusti ilahtuisi, jos huomaisi sen huoneessani. Kaiken postin tuli kulkea sihteerin kautta, eikä yksityistä viestittelyä työpäivän aikana sallittu. Selvästikään kirjeen lähettäjä ei ollut kukaan tuttuni, sillä he olivat kaikki tietoisia tästä asiasta.

 

Istahdin takaisin tuoliini ja vilkaisin vielä pikaisesti pöllöä. Se ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota, joten avasin sinetöimättömän kirjeen. En tunnistanut käsialaa, mutta sen siisteys herätti minussa välittömästi inhottavan epäilyksen.

 

Hei,

 

Haluaisin jutella joku päivä siitä, mitä tapahtui. Voidaanko tavata jossain? Mieluusti päiväsaikaan ja julkisella paikalla. Ilmoita päivä ja aika, minulle käy kaikki. Pöllö odottaa siihen saakka, että kirjoitat vastauksen.

 

Ginny

 

Luin lyhyen kirjeen ainakin viisi kertaa, ennen kuin todella tajusin, mitä siinä sanottiin. Ginny siis halusi jutella kanssani? Minä en olisi välttämättä halunnut keskustella ollenkaan. Yritin kuitenkin ajatella asiaa järjellä. Ginny oli Sandyn kaveri ja minun tuli olla Sandyn kanssa hyvissä väleissä, jos halusin yhä pitää yhteyttä Jakeen. En siis voinut suututtaa tai loukata Ginnyä.

 

Kaikki selitykset olivat kuitenkin turhia. Minä en halunnut puhua, halusin toimia. Valitettavasti se oli totaalisen sopimatonta. Jotenkin minun täytyisi kohteliaasti saada sanottua Ginnylle, että koko vessakohtaus oli täydellinen erehdys, eikä saanut missään tapauksessa toistua. Tosin saattoihan olla, että Ginny halusi vain sanoa saman minulle. Tavallaan se olisi ollut helpotus.. ja yhtä aikaa karmiva pettymys.

 

Joka tapauksessa minun oli tehtävä asialle jotain, koska Ginny ei aikonut jättää sitä sikseen. Minun oli pantava piste omille kuvitelmilleni. Kaivoin laatikosta pergamenttia ja kostutin sulkakynäni mustepullossa. Läikkä mustetta imeytyi pergamenttiin, kun yritin hakea sanoja.

 

Hei,

 

Tavataan huomenna Viistokujalla Säkenöivässä sopassa puolenpäivän aikaan ja syödään lounasta. Voidaan jutella samalla.

 

Annie

 

Pergamenttiin imeytyi vielä toinenkin läiskä, sillä Adamina porhalsi huoneeseeni pyörremyrskyn vauhdilla ja säikäytti minut.

”Ne takat taas! Ja tällä kertaa Rachel on sotkeutunut juttuun mukaan! Meidän on mentävä äkkiä!” hän huohotti. Heitin sulkakynän pöydälle ja tartuin kiireesti laukkuuni, ennen kuin ryntäsin hänen mukaansa. Tämäkin vielä, nyt jo Adaminan asiakkaat olivat mukana sotkussa.

 

10. Näytös: Pomo

 

Palasimme Adaminan kanssa vasta iltapäivällä. Gererick oli joutunut perumaan kaikki asiakastapaamisemme, enkä ollut ehtinyt vastata yhteenkään kirjeeseen. En edes niihin, mitkä olisivat vaatineet vastausta saman tien. Olin aivan puhki, mutta tiesin, että paperitöihin oli pakko käydä käsiksi välittömästi, mikäli aioin päästä neljältä lähtemään kotiinpäin.

 

”Siinähän te kaksi olette!” Brigit tervehti meitä tavallisen nihkeään tapaansa. Pysähdyimme keskelle huonetta väsähtäneinä. Olimme yrittäneet puolustella Rachelia, kuten Donaldia ja Wyrmiäkin. Nyt oli kuitenkin niin, etteivät herra Weasleyn alaisetkaan enää halunneet kuunnella meitä kumpaakaan. Itse asiassa eräs heistä oli vihjannut, että työskentelyssämme oli jotain vikaa, koska niin moni meidän nuoristamme oli sekaantunut soppaan. Minusta syyt olivat jossain syvemmällä. Olimme tehneet erinomaista työtä nuortemme kanssa ja he olivat edistyneet hyvin, kunnes takkatapaus oli alkanut riehua ympäri Lontoota.

 

”Adamina, sinulla odottaa kiireinen tapaus huoneessasi”, Brigit jatkoi ja viittasi työtoverini huonetta kohti. Adamina ryntäsi sinne sanomatta sanaakaan. ”Ja sinä. Meidän pitää keskustella.”

 

Nyökkäsin, vaikken tiennytkään, mistä oli kyse. Seurasin Brigitiä hänen huoneeseensa ja panin merkille, että Gererick näytti pelästyneeltä. Mitä toimistolla oli oikein päivän aikana ehtinyt tapahtua?

 

Brigitin toimisto oli paljon suurempi kuin omani. Se oli sisustettu tyylikkäästi, mutta silti jollain tapaa luotaantyöntävästi. Minusta Brigit oli erinomainen esimerkki työhönsä leipääntyneestä ihmisestä. Hän ei välittänyt asiakkaistaan aidosti. Sen sijaan kaikki pienetkin säännöt olivat äärimmäisen tärkeitä, eikä hän sietänyt mitään vastaväitteitä, ei edes perusteltuja. Lisäksi hän lähti liikkeelle siitä, että jokainen oli syyllinen, kunnes toisin todistettiin. Rehellisesti sanottuna toivoin, että hän olisi jäänyt eläkkeelle piakkoin.

 

”Istu”, Brigit ärähti ja osoitti pöytänsä edessä olevaa tuolia. Istahdin siihen epävarmana. En vieläkään tiennyt, minkä rikkomuksen olin tehnyt. Tuskin Brigit ainakaan kohteliaisuudesta halusi käyttää arvokasta työaikaansa minun kanssani keskustelemiseen.

”Mistä on kyse?” uskaltauduin tiedustelemaan.

 

Äksy pomoni lätkäisi pöydälle kaksi palaa pergamenttia. Sydämeni jysähti, kun tunnistin ne. Hän oli siis hiipinyt toimistoihimme lähdettyämme. Adamina ei ollut tehnyt luvattomuuksia, minä sen sijaan olin. Tuijotin sanattomana Ginnyn kirjettä sekä omaani, jota en ollut ehtinyt lähettää. Olikohan se pahuksen pöllö edelleen naulakon päällä?

 

”Sinä tiedät varsin hyvin yksityispostia koskevat säännöt”, Brigit totesi pelottavan rauhallisesti. Minusta tuntui siltä kuin olisin taas Tylypahkassa ja jäänyt kiinni luvattomuuksista, jotka olivat lopulta vieneet minut rehtorin kuulusteluun. Tyydyin taas nyökkäämään. Sanat tuntuivat kadonneen jonnekin. ”Miksi sitten rikot niitä tahallasi?”

 

Nielaisin ja pakotin ääneni vakaaksi. ”Ensimmäisen kirjeen lähettäjä ei tiennyt, ettei meille töihin saa lähettää postia. Tutustuimme vasta hiljattain, enkä ollut muistanut sanoa hänelle asiasta”, selitin. Brigit silmäili minua lasiensa läpi niin pistävästi, että olisin halunnut vajota pöydän alle.

”Se ei selitä, miksi olet vastannut kirjeeseen ja käyttänyt siihen työaikaasi”, nainen napautti.

”Olen pahoillani, et varmaankaan huomannut pöllö-kohtaa. Se ei lähde huoneestani, ellen vastaa. Et sinäkään varmaan halua, että se jää sinne asumaan”, lipsautin. Brigit näytti siltä, että silmät olisivat voineet pullahtaa hänen päästään ulos. Minun olisi pitänyt valita sanani paremmin ja nöyristellä hänen edessään. Miksi vanhat työntekijät olivat joskus niin hankalia?

 

Brigit nousi pöytänsä takaa ja lähti harppomaan edestakaisin huoneessaan. Jokin selvästi vaivasi häntä, enkä jaksanut uskoa, että kyse oli pelkästään parista kirjeestä.

”Jos et olisi niin hyvä työntekijä, saisit harkita toista työpaikkaa”, hän mutisi.

 

Tuijotin vanhempaa naista järkyttyneenä. Kohteliaisuus ja uhkaus samassa lauseessa. Hän siis arvosti työpanostani, muttei pitänyt siitä, että hieman venyttelin sääntöjä. Uskomatonta kyllä, en edes ollut koskaan aiemmin jäänyt kiinni yksityispostista. Eikö varoitus olisi pitänyt antaa kolmen kerran jälkeen tai jotain?

 

”Haluan kysyä sinulta jotain”, nainen jatkoi. Nyökkäsin epävarmana peläten, että hän muuttaisi mielensä ja antaisi minulle sittenkin potkut saman tien. ”Mitä sinä oikein harrastat vapaa-aikanasi?”

 

Kysymys tuli niin puun takaa, etten alkuun edes tajunnut sitä. Seuraavaksi mieleeni tuli, ettei pomolleni missään nimessä kuulunut, mitä oikein harrastin. Niin kauan kuin tulin ajoissa töihin ja hoidin hommani, muulla ei olisi pitänyt olla väliä.

”Mitä sinä tarkoitat?” sopersin.

”Olen huolissani tästä osastosta ja sen maineesta!” Brigit kivahti. ”Adamina tanssii viikonloput humalassa pöydillä ja sinä saat naisilta epämääräisiä kirjeitä. Lisäksi huhutaan, että olet ollut naisseurassa juhlimassa erittäin läheisissä tunnelmissa!”

”Entä sitten? Meillä on oikeus vapaalla olla niin humalassa kuin haluamme tai viettää aikaa kenen seurassa vain”, kivahdin kiukkuisemmin kuin oli tarkoitus.

”Miltä sekin näyttää? Te pidätte huolta nuorisostamme ja olette itse täysin holtittomia! Teidän pitäisi kummankin olla jo naimisissa ja siveellisiä. Sen sijaan toinen on juoppo ja toinen.. sellainen.. sellainen.. naisten nainen!”

 

Vedin syvään henkeä silkasta järkytyksestä. Kaiken muun olin vielä valmis pomostani uskomaan, mutta että hän ei voinut sietää homoja. Mitä tämä nyt oli? Meille oli koulutuksen ajan taottu päähän, että kaikki tuli hyväksyä tasapuolisesti. Varmasti oli Brigitillekin aikoinaan, mutta hän tuntui silti olevan täynnä ennakkoluuloja.

 

Sitä paitsi, en tajunnut, mistä hän tiesi minun pitävän naisistakin. En ollut töissä huudellut asiasta. Adamina tiesi sen, muttei puhunut julkisesti. Ja mitä Adaminaan tuli, hän ei ollut juoppo. Hän saattoi innostua tanssimaan pöydillä selvin päinkin. Hän ei tuntenut sellaisia sanoja kuin nolotus ja häpeä, vaan uskalsi olla aidosti oma itsensä. Siitäkö meitä kumpaakin nyt rangaistiin? Siitä, että olimme mitä olimme!

 

”Me kumpikin hoidamme työmme hyvin, eikä sinulla ole syytä valittaa. Se, mitä teemme vapaalla, ei vaikuta osaston maineeseen”, sanoin mahdollisimman rauhallisesti.

”Kyllä vaikuttaa. Tunnen monia, jotka eivät hyväksyisi teidän touhujanne. Jotkut ovat jopa vihjailleet, että olisi aika katsella uutta työvoimaa.. Voisitte elää hieman hillitymmin”, Brigit totesi kylmästi. ”Jos sinun on pakko olla tuollainen, niin pidä piirteesi edes piilossa. Ja sano Adaminalle, ettei tanssi pöydillä niin, että ties kuka näkee.”

 

Purin hammasta, mutten sanonut mitään. Tämä päivä ei totisesti ollut ollut erityisen hyvä. Nappasin kirjeeni pomoni pöydältä ja marssin ulos huoneesta. Miten olinkin saanut pomoksi tuollaisen tiukkapipon? Muuten rakastin työtäni, mutta johtoporras oli kyllä vaihdoksen tarpeessa.

 

Suljin Ginnylle tarkoitetun kirjeen kuoreen ja kiinnitin sen yhä odottavan pöllön jalkaan. Eläin mulkoili minua, luultavasti siksi, että oli joutunut odottamaan koko päivän, mutta lähti sitten kiltisti ulos tihkusateeseen. Painoin ikkunan kiinni sen perässä ja huokaisin. Minähän menisin Ginnyn kanssa lounaalle huomenna, vaikka koko maailma saisi sen takia shokin.

 

Nyt minun oli kuitenkin käytävä paperisotaan. Vilkaisen kelloa, joka oli jo varttia vaille neljä. Tämä päivä menisi ylitöiksi. Sille ei voinut enää mitään. Minun oli kirjoitettava muutama kirje ja sitten tehtävä raportti päivän tapahtumista yhdessä Adaminan kanssa. Hemmetin takat sotkivat kaiken.

 

11. Näytös: Lounas

 

Maanantai oli ollut melkoisen synkeä päivä, eikä tiistaiaamu ollut näyttänyt juuri paremmalta. Positiivista oli, ettei satanut vettä, mutta yhtä kaikki tummat pilvet roikkuivat taivaalla ja ilma oli nihkeän kostea. Syksy taisi olla tänä vuonna tulossa aikaisin.

 

Olimme viiden jälkeen saaneet Adaminan kanssa raporttimme kasaan. Kirjoitettuamme sen totesimme, että pian oma väkemme saattaisi alkaa epäillä työtuloksiamme. Oli erittäin huolestuttavaa, että kolme nuoristamme oli päätynyt sähläämään takkojen kanssa. Vielä enemmän minua kuitenkin huolestuttivat keskiviikon kuulustelut. Ei kai nuoria sentään Azkabaniin voitaisi lähettää?

 

Kotiin saapuminen ei ollut juuri parantanut olotilaani, sillä keittiön ikkunan takaa minua mulkoili kastunut pöllö. En tiennyt, kauan se oli siinä istunut, mutta kovin vihaisen oloisena se oli luovuttanut minulle postinsa. Kuoressa oli Sandyn lupaama kuva hänen kaveristaan. Mies oli luultavasti suunnilleen minun ikäiseni ja näytti siltä, että saattoi hyvinkin kuulua Sandyn bändiin. Pitkät mustat hiukset ulottuivat melkein takapuoleen asti ja kaveri käytti jopa meikkiä. Hyvä on, myönsin että hän olisi saattanut ollakin minun makuuni – jos luonteemme olisivat myös natsanneet – mutta minun sydämessäni ei ollut sillä hetkellä tilaa toiselle ihastukselle.. enkä sellaista edes kaivannut.

 

Nukkumaan mennessä ehdin vetää peiton korviini ja olin jo matkustanut untenmaille. Uuvuttavan päivän päätteeksi lepo olikin tehnyt todella hyvää.

 

Ja nyt seisoin Vuotavan Noidankattilan takana naputtelemassa taikasauvallani tiiliseinää. Jännitys kupli vatsassani, mutta yritin rauhoitella oloani vakuuttamalla itseni siitä, että tämä olisi viimeinen kerta, kun tapaisin Ginnyn kahden kesken. Ensin minun oli kuitenkin poikettava Säilä & Imupaperiin tervehtimään Marianettea ja kysymään, miten hänen harjoittelunsa oli edistynyt. Vasta sitten vuorossa olisi uuvuttava lounas Ginnyn kanssa. Mietin kiivaasti, miksei ajatus kuitenkin tuntunut minusta uuvuttavalta, vaan pikemminkin täytti mieleni energiaryöpyllä. Taisin olla pahassa pulassa.

 

Viistokujalla ei näkynyt kovinkaan paljon kulkijoita, mikä ei ollut ihme. Oli vasta elokuun alku, joten koululaiset vanhempineen eivät vielä olleet saapuneet ostamaan Tylypahkan tarvikkeitaan. Toisekseen sää oli kurja, joten harva viihtyi ulkona. Kiedoin käteni ympärilleni marssiessani kohti kirjakauppaa. Missä ihmeessä oli viipyilevä kesän lämpö? Sää näytti liikaakin siltä stereotypialta, josta Britannian kohdalla monesti puhuttiin.

 

Vierailu kirjakaupassa sujui hyvin, kuten saattoi olettaakin. Omistaja kehui Marianettea ja vihjaisi, että saattaisi hyvinkin palkata tämän loppuvuodesta, kun eräs vanhempi työntekijä siirtyisi toisiin hommiin. Olin iloinen tytön puolesta, mutta keskittymiskykyni tapaamisen aikana tuntui silti olevan olematon. Tätä menoa minusta tulisi hermoraunio. Minun oli todellakin hoidettava yksityiselämäni kertarysäyksellä kuntoon.

 

Kun poistuin kirjakaupasta, sää ei ollut parantunut. Synkkään ilmaan oli liittynyt mukaan piiskaava tuuli. Sadetta ei onneksi vieläkään vihmonut, mutta minulle tässäkin säässä oli tarpeeksi. Hetkellisesti pysähdyin unelmoimaan etelän lämpöön karkaamisesta, mutta sitten vedin ravitsemusliikkeen oven auki ja astuin herkullisten tuoksujen valtakuntaan. En kuitenkaan ehtinyt nauttia niistä, sillä Ginny oli jo varannut paikan perimmäisen pöydän ja vilkutti sieltä minulle ujosti.

 

Vatsani tienoilla kävi kummallinen myllerrys. Hän oli vain liian suloinen ollakseen todellinen. Tiesin, että katselin häntä ihastuksen vaaleanpunaisten silmälasien läpi, enkä nähnyt todellisuutta, vaan oman haavekuvani. Silti en voinut sisäiselle kiherrykselleni mitään. Ihastuminen sai näennäisesti aikuisenkin käyttäytymään kuin pahainen teini-ikäinen.

 

Tiesin, että kevyt puna oli jo hiipinyt poskilleni, kun istahdin Ginnyä vastapäätä. Onneksi ulkona oli sellainen ilma, että sitä saattoi helposti syyttää kasvojen värimuutoksista.

”Kamala sää”, totesin ja suin hiuksiani takaisin järjestykseen.

”Niinpä. Asiakkaita ei näy missään, vaikka normaalisti päivät ovat melko kiireisiä”, Ginny vahvisti.

”Työskenteletkö sinä Viistokujalla?” kysäisin ja otin vastaan tarjoilijan tuoman ruokalistan. Pakenin sen taakse ja keskityin ainoastaan kuuntelemaan Ginnyä. Jopa hänen äänensä tuntui viettelevältä, vaikka hän puhui arkisista asioista. Taisin olla aika toivoton tapaus.

”Veljelläni Georgella on putiikki täällä. Olet ehkä kuullutkin.. Weasleyn Welhowitsit”, Ginny kertoi. ”Olen autellut siellä siitä asti, kun Fred.. toinen veljeni.. kuoli. Ja kun valmistuin Tylypahkasta, ryhdyin kokopäiväiseksi myyjäksi. Aiemmin tein hommia vain lomalla ja autoin markkinoimaan tuotteita kouluun.”

 

Pysähdyin pohtimaan, kuinka monta veljeä Ginnyllä oikein mahtoi olla. Ron ainakin ja sitten nämä kaksi muuta. Toinen tosin oli kuollut. Percyn täytyi olla hänelle sukua, mutta ehkä kyseessä oli hänen isänsä, koska Ron oli maininnut tämän työskentelevän Taikaministeriössä. Minun oli kylläkin hyvin vaikea kuvitella niuhottavaa Percy Weasleytä Ginnyn ja Ronin isäksi, sillä he vaikuttivat molemmat mukavilta.

 

”Olen pahoillani veljesi, siis Fredin, puolesta”, sanoin myötätuntoisesti. Tarjoilija palasi pöytäämme ottamaa tilauksemme. Otin päivän keiton, sillä se kuulosti herkulliselta ja sen kanssa tarjoiltiin vielä täytetty tuore sämpylä. Ei sellaista voinut vastustaa. Ginny tilasi pelkän salaatin, mikä hieman hämmästytti minua. Hänellä ei ollut syytä jättää aterioita väliin tai syödä liiankin kevyesti, ei noin hoikalla kropalla.

”Kiitos. Siitä on tosin jo muutama vuosi. George oli pitkään täysin hukassa, kuin olisi menettänyt puolet itsestään. Ja niin kai se tavallaan onkin.. he kun olivat kaksoset. Ja tietysti se oli raskas isku meille kaikille. Niin monet kuolivat sodassa”, Ginny puhkesi puhumaan. Hänen äänessään oli samaa surumielisyyttä, jonka kuuli jokaisen kohdalla silloin, kun muutaman vuoden takainen sota nousi puheeksi. Jokainen oli menettänyt silloin jonkun, eikä kenelläkään ollut ollut helppoa. ”Anteeksi, ei minun pitäisi rasittaa sinua tällä. Miksiköhän minä päädyn aina puhumaan sinulle yksityisasioistani?”

 

No, kertoja oli tähän mennessä ollut kaksi, joten en ehkä itse olisi käyttänyt sanaa ’aina’. Olin kuitenkin kiinnittänyt huomiota samaan asiaan. Jostain syystä Ginny avautui minulle helposti, vaikkemme oikeastaan tunteneet toisiamme.

”Ehkä minulle on vain helppo puhua”, hymähdin ja nojauduin huomaamattani Ginnyä kohti. Korjasin nopeasti asentoni tajuttuani, mitä oikein tein. En saanut antaa Ginnyn ymmärtää, mitä oikeastaan tunsin sillä hetkellä.

”Ehkä”, Ginny totesi mietteliäästi ja katseli minua turhankin tiiviisti.

 

Tarjoilija toi ateriamme. Haukkasin nopeasti sämpylästä, sillä en keksinyt mitään sanottavaa ja tilanne alkoi ahdistaa minua koko ajan enemmän. Ginny oli pukeutunut oikein sievään kaapuun, joka onnistui jotenkin korostamaan hänen kauniita piirteitään. Hän oli kietaissut pitkät hiuksensa poninhännälle, joten hänen kasvonsakin tulivat esiin miellyttävällä tavalla.

 

Söimme hiljaisuuden vallitessa. Oloni muuttui koko ajan vain kiusaantuneemmaksi ja olisin halunnut karata vessaan tai jonnekin. Minun oli kuitenkin selvittävä tästä tavalla tai toisella. Oli vain vaikea avata suutaan ja tyrmätä Ginny, ennen kuin tämä ehtisi sanoa mitään. En halunnut sanoa mitään lopullista, mutta minun oli pakko.

 

”Mistä sinä tarkalleen ottaen halusit puhua?” kysyin lopulta, kun lautaseni oli melkein tyhjä. Ei minun ollut pitänyt esittää kysymyksiä, mutta jotenkin sanat vain karkasivat huuliltani. Ginny kohotti katseensa minuun ja näytti yhtä aikaa ahdistuneelta ja innostuneelta.

”Siitä perjantaisesta…” hän mutisi ja pyöritteli haarukkaa käsissään. ”Minun ei olisi pitänyt..”

”Ei minunkaan”, kuiskasin ja käänsin katseeni toisaalle. Hyvä, että olimme asioista samaa mieltä. En silti osannut olla iloinen, vaan sisälleni asettui yhtä synkkä pilvi kuin ne, jotka olivat jo pari päivää peittäneet taivasta.

”En vain voinut itselleni mitään”, Ginny jatkoi. Hän mutisi edelleen ja minun oli vaikea saada sanoista selvää. ”Kuule, ei tämä ihan uutta ole minulle.. Minulla oli Tylypahka-aikana yksi tyttöystävä, ennen kuin aloin seurustella Harryn kanssa. Niin, että älä luule, että se oli vain joku kokeilu.”

 

Nyökkäsin. En oikein tiennyt, mitä minun olisi pitänyt sanoa. Tilanne oli edelleen tuskastuttavan kiusallinen.

”Sinä vain jotenkin varastit huomioni…” Ginny totesi. ”Anteeksi, että sotkin sinut omiin ongelmiini.”

”Ei se mitään. Minä taisin haluta tulla sotketuksi niihin”, myönsin suoraan. Turha kai tässä oli valehdella, kun totuuden olisi kuka tahansa voinut lukea kasvoiltani. Vilkaisin Ginnyä pikaisesti. Hänen kasvoillaan häivähteli kevyt puna. Hyvä on, ehkä minun olisi pitänyt valehdella.

”Voidaanko me olla ystäviä kaikesta huolimatta?”

 

Ääh, voi kunpa hän ei olisi kysynyt tuota! Miten minä muka pystyisin olemaan hänen ystävänsä, kun halusin vain kaapata hänet syliin ja suudella puhki? Sellainen oli yksinkertaisesti liikaa vaadittu. Toivoin totisesti, että Ginnylle tuo oli vain tapa päättää epäonnistuneeksi tuomittu suhde. Näennäinen lupaus ystävyydestä, joka ei koskaan toteutuisi. Tapa yrittää saada toiselle parempi mieli.

 

Kohautin olkapäitäni ja hymyilin väkinäisesti. ”Kaipa se sopii. Ei minulla mitään sitä vastaan ole”, vastasin ääni väristen. Aika äkkiä olinkin sitten siirtynyt totuuden puhumisesta suoranaiseen valehteluun. Minulle olisi ollut terveellisintä, etten olisi koskaan enää tavannutkaan Ginnyä.

 

Valitettavasti punapää näytti hymyilevän minulle hyvinkin aidosti. Ehkä suudelma oli kuitenkin ollut hänelle pelkkää leikkiä, eikä hän tajunnut, miten tilanne repi minua. Pahus, sillä hetkellä olisin halunnut vihata häntä.

”Todella mukavaa, että suhtaudut noin!” hän innostui, eikä mutisemisesta ollut enää tietoakaan. ”Kuule, meillä on keskiviikkona tyttöjen ilta, kun Harry lähtee pidemmälle komennolle. Tulisitko sinä sinne? Hermionekin tulee ja pari muuta, joita et varmaankaan tunne. Voit tuoda jonkun oman kaverisi, jos haluat.”

”Tyttöjen illat eivät taida oikein olla minun juttuni”, yritin kierrellä. Se oli oikeastaan aika tottakin. Minulla oli vain vähän naispuolisia kavereita, eikä minua todellakaan kutsuttu normaalisti viettämään iltaa naisporukassa. Adaminan kanssa olin joskus ollut liikenteessä, mutta mekin menimme aina kahdestaan. Miten tyttöjen illoissa tuli käyttäytyä? Oliko niille olemassa jokin oma etikettinsä? En tosiaan tiennyt. Jälleen kerran sosiaalisessa osaamisessani oli pöllön mentävä aukko.

”Tulisit nyt”, Ginny maanitteli. ”Minun mielikseni.”

”Tuleeko Sandy?” kysäisin. Saisin hänestä hyvän tekosyyn kieltäytyä, koska hän ei selvästi pitänyt minusta vieläkään erityisen paljon.

”Ei. Heillä on keikka juuri silloin, joten hän ei pääse paikalle”, Ginny valitettavasti vastasi.

 

Huokaisin Ginnyn jatkaessa houkuttelua. Yritin jopa vedota siihen, että olisin raskaan työpäivän jälkeen varmasti poikki. Taivas, keskiviikkohan olisi jo huomenna. Varoitusaika oli aivan liian lyhyt. Valitettavasti Ginny onnistui tyrmäämään jokaisen tekosyyni, enkä uskaltanut sanoa hänelle, etten vain halunnut tulla. Ginny oli edelleen Sandyn kaveri, enkä siis voinut loukata häntä. Että olinkin osannut keittää itselleni kunnon liemen.

”Hyvä on sitten”, huoahdin lopulta. Pääsisin luultavasti helpommalla, kun pistäytyisin nopeasti paikalla ja livahtaisin kotiin ensimmäisen tilaisuuden tullen.

”Hienoa, lähetän sinulle porttiavaimen, jolla pääset suoraan meille.”

”Tuota… älä ainakaan päiväsaikaan laita sitä. Pomoni ei pidä yksityisviestittelystä päiväsaikaan ja sai melkoisen hepulin siitä eilisestä kirjeestä. Sen takia minulla kesti vastata siihen”, huomautin.

”Ai, anteeksi. En tiennyt.”

”Ei se mitään, ethän sinä voinut tietää”, hymähdin ja viitoin tarjoilijan samalla luoksemme. Minun oli pakko lähteä, sillä en kestäisi enää hetkeäkään. ”Hän on myös kovin tarkka siitä, etteivät tauot veny, joten minun on kiirehdittävä takaisin. Olen pahoillani, etten voi olla pidempään.”

 

Ginny totesi, ettei häntä haitannut, sillä George tarvitsisi apua puodissaan. Maksoimme kumpikin omat ruokamme ja poistuimme ravintolasta. Vettä tihutti hiljalleen ja tummat pilvet näyttivät roikkuvan alempana kuin aiemmin.

 

”Pääsetkö jo kuuden aikoihin huomenna?” Ginny kysäisi kadulla.

”Enköhän, jos postitat viideksi sen porttiavaimen”, vastasin hänelle. Voisinkohan saada flunssan tihkusateesta? Silloin minun ei tarvitsisi mennä huomenna minnekään, eikä kukaan edes voisi pahastua siitä.

”Sovitaan niin”, punapää vastasi ja halasi minua pikaisesti, ennen kuin kiirehti kadun toiselle puolelle Weasleyn Welhowitseihin. Lämmin tunne läikähti sisälläni, vaikka sitä sävyttikin pettymys ja suru.

 

12. Näytös: Adamina

 

Palasin toimistolle jokseenkin sekavassa mielentilassa. Olin pettynyt siitä, että Ginny oli luovuttanut kohdallani niin helposti. Todennäköisesti en ollut merkinnyt hänelle juuri mitään. Toinen ärsytyksen aihe oli tuleva keskiviikkoilta. Oli suorastaan hävytöntä kutsua minut sinne kärsimään. En voinut ymmärtää Ginnyn logiikkaa. Halusiko hän minun kärsivän vai eikö hän tajunnut, että olin lyhyessä ajassa ehtinyt vajota juttuun melkoisen syvälle?

 

Ja kun sanoin ’sekavassa mielentilassa’, tarkoitin sitä todella. Vastapainona pettymykselle ja ärsytykselle leijailin puolittain pilvissä. Ginnyn halaus lämmitti mieltäni yhä ja kierolla tavalla ärsytystä aiheuttanut kutsu myös sai minut iloiseksi. Saisin nähdä Ginnyn ja viettää illan hänen seurassaan. Pelkkä ajatus tuntui liian hyvältä.

 

En tiennyt, mitä olisin tehnyt itseni kanssa. Tunsin tunnemyrskyni jo sen verran hyvin, että tiesin keskiviikkona itkeväni itseni uneen, koska olin hairahtunut ihastumaan täysin väärään ihmiseen. Juuri tämän takia olin pitänyt itseni erossa kaikenlaisista rakkausjutuista, jopa yhden illan seksisekoiluista. Otin aina kaikki ihmissuhteet liian vakavasti ja kiinnyin turhankin helposti. Minua oli törkeän helppo satuttaa ja käyttää hyväksi. Sen takia minun oli parempi pitää ihmiset käsivarren mitan päässä itsestäni ja nauttia elämästä villinä ja vapaana. Yksinäisyys sattui vähemmän kuin monesti särkynyt sydän.

 

”Miten meni?” Adamina tiedusteli minulta, kun pääsin omaan huoneeseeni, jonne hän pyyhälsi perässäni.

”En tiedä. Järkevästi ajateltuna hyvin, mutta toisaalta..” mutisin ja selailin poissa ollessani tulleita kirjeitä.

”Onko Marianetella sitten jotain ongelmia?” Adamina kysäisi.

 

Nostin katseeni kirjeistä ja tunsin kuumotuksen nousevan pitkin kaulaani. Hemmetti sentään! Adamina ei tiennyt Ginnystä mitään, koska en ollut puhunut koko asiasta. Potter oli julkkis, joten pikkuvälikohtauksesta oli syytä pysyä hiljaa. En halunnut päätyä lehtiin Rita Luodikon reposteltavaksi Potterin tyttöystävän salarakkaana.

 

”Äh, ei ole. Puhuin läpiä pääni. Hänellä menee loistavasti, saattaa jopa päästä töihin sinne”, korjasin nopeasti, mutta tiesin vahingon jo tapahtuneen.

”Hienoa!” Adamina innostui ja hetkellisesti ehdin toivoa, että sähläykseni oli kuitattu hyvillä uutisilla. ”Mutta mistäs sinä sitten äsken puhuit? Kävitkö tapaamassa jotakuta toista asiakasta?”

”En, kävin vain lounaalla erään tuttuni kanssa”, vastasin välttelevästi.

 

Adamina mittaili minua katseellaan. Hän luki asiakkaita hyvin.. ja valitettavasti myös työtovereitaan. Palasin nopeasti selaamaan kirjeitä uudestaan, mutten kyennyt lukemaan sanaakaan. Pulssini hivuttautui salakavalasti ylöspäin ja saatoin kuulla omat sydämenlyöntini korvakäytävissäni.

 

”Taisi olla aika tärkeä tuttu”, Adamina huomautti. Kohautin olkapäitäni yrittäen siten väittää, ettei asialla ollut väliä. En epäillyt Adaminan juoruavan kenellekään, vaikka olisin hänelle kertonutkin, mutta velhomaailmassa seinilläkin saattoi olla korvat, joten en halunnut ottaa turhia riskejä. Olisi kamalaa, jos Potter lukisi seuraavan päivän lehdestä petollisesta tyttöystävästään. Paitsi, että Ginny saattaisi menettää rakkaansa, hän taatusti suuttuisi minulle… Potterin vihasta nyt puhumattakaan. Toinen ikävä seuraus olisi, että Sandy vetäisi pultit, minkä takia saisin myös Jaken niskaani.

 

Paukautin kirjeet pöydälle ja pakotin itseni lopettamaan kauhuskenaarioiden maalailun. Yksi pikkupusu vessassa ei voisi kaataa maailmaa, eihän kukaan edes tiennyt siitä.

 

”Ainakin hän on saanut sinut kovin hermostuneeksi”, Adamina jatkoi ja tajusin, etten ollut vastannut hänelle mitään. ”Ja nyt sinä punastut!”

 

Ja siinä vaiheessa Adaminaa ei tietenkään pidätellyt enää mikään. Jostain syystä rakkauselämäni – ja varsinkin sen olemattomuus – oli hänelle sydämenasia. Hän ei varsinaisesti tyrkyttänyt minulle ketään, mutta jaksoi aina kysellä kuulumisiani sillä saralla.

”Kuka se on?”

”Ei kukaan”, mutisin. Tämä se vasta kiusallista olikin.

”Tunnenko minä hänet?”

”Tuskin.”

”Eli siis on joku?”

”En sanonut niin.”

”Et mutta sen näkee”, Adamina jatkoi sitkeästi pommittamistaan, vaikkei saanut minulta kunnollisia vastauksia. ”Sinä olet pahasti lätkässä. Et sinä muuten punoittaisi noin.”

 

Punastuminen oli aina ollut ongelmani. Jo Tylypahkassa olin punastellut joutuessani vastaamaan. Yleensä en ollut viitannut, vaikka olinkin tiennyt oikean vastauksen, enkä siis ollut kahminut kovinkaan paljon pisteitä tuvalleni. Nykyisin en punastellut aivan niin helposti kuin ennen, mutta suuret tunnekuohut kuitenkin aiheuttivat edelleen kiusallisen ilmiön.

 

”Kerro nyt. Kyllä sinä tiedät, etten minä puhu kellekään”, Adamina intti.

 

Kävelin ovelle ja painoin sen kiinni. Kukaan muu ei taatusti saisi kuulla asiasta. Adamina tulkitsi eleeni myöntymisen merkiksi ja istahti pöydälleni. Katselin häntä hyvän tovin ja hain sanoja. Oikeastaan saattaisi tehdä hyvää avata suu, sillä kaikki Ginnyyn liittyvä painoi kovasti mieltäni.

 

”Tästä ei totisesti saa puhua yhtään missään. Älä edes vihjaise koko asiasta muiden kuullen”, aloitin lopulta. Nyt Adamina näytti vielä kymmenen kertaa uteliaammalta.

”Onko se noin arkaluontoinen juttu?” hän kummasteli.

”On totisesti. Se on ohitse jo, mutta jos joku saa tietää..” mutisin. Niin koko juttuhan oli ollut ohitse, ennen kuin se oli edes ehtinyt kunnolla alkaakaan.

”Mihin sinä sitten olet sotkeutunut? Johonkin entiseen kuolonsyöjään?”

”Putoilevat pöllöt sentään, ei mitään sellaista”, naurahdin väkinäisesti. Tosin kuolonsyöjäkin olisi voinut olla parempi vaihtoehto.

 

Adaminan ilme vaati selkeää vastausta. Istahdin omaan asiakastuoliini ja jäin näpräämään kaapuani, joka oli hitusen kostea lyhyehkön Viistokujalla kävelyni jäljiltä.

”Hyvä on, minä kerron. Kyseessä on varattu ihminen, eikä hän totisesti ole jättämässä puolisoaan”, selitin.

”Aika paha. Mutta sanoit, että juttu on ohitse?”

”Niin.. tai ei se edes ollut mikään juttu. Pelkkää häsellystä vain.”

”Kiihkeän kuumaa seksiä jossain luvattomassa paikassa kenties?”

”Olisikin ollut”, puuskahdin ja puna levisi saman tien huomattavasti tummempana kasvoilleni. Ei minun ollut tarkoitus sanoa mitään tuollaista. Se vain lipsahti huuliltani, ennen kuin ehdin estää itseäni. Taisin olla aika huono pitämään omia salaisuuksiani.

”Selvä. Sinä siis sotkeuduit varattuun mieheen.. tai naiseen. Puhalsit kuitenkin pelin poikki, eikä kukaan tiedä tästä sekoilusta. Olenko ymmärtänyt oikein?” Adamina teki yhteenvetoa vajavaisesta kertomuksestani.

”Jotakuinkin niin, mutta juttu ei lopu siihen”, huomautin. ”Hän kutsui minut huomenna viettämään iltaa ystäviensä kanssa. Siis ihan kaverimielessä eli täysin viattomasti. Erinäisistä syistä kieltäytyminen ei vain tule kysymykseen.”

”Tekeydy sairaaksi. Et voi mennä sinne”, Adamina huomautti.

”Ajattelin sitä, mutta.. tavallaan haluan mennä, vaikka tiedän, ettei se ole järkevää.”

 

Huokaisin taas raskaasti. Sekava olotilani ei ollut muuttunut miksikään. Halusin huutaa ja kirkua.. ja ehkä jopa potkaista jotakin. Muutama päivä sitten elämäni oli ollut järjestyksessä, mutta nyt kaikki oli yhtä kaaosta.

”Haluatko sinä sen mie.. nai.. Sano nyt edes, kumpi on kyseessä”, Adamina tuskaili.

”Nainen.”

”No niin, haluatko sinä sen naisen? Oletko sinä oikeasti ihastunut vai onko tuo vain ohimenevä hairahdus?”

”Paha sanoa, oikealta ihastukselta se nyt tuntuu, mutta voihan se mennä ohikin.”

 

Jokin pieni ääni pääni sisällä huomautti, että oli turha toivoa ihastuksen menevän hetkessä ohitse. Minulle ei käynyt koskaan niin, vaan olin aina liiankin pitkään ihastunut samaan ihmiseen.. silloinkin, kun kyseessä oli toivoton tapaus, jota en koskaan voinut saada omakseni.

 

”Mikset vain katsoisi, mitä tapahtuu? Jos hän haluaa sinut oikeasti, kyllä hän eroaa nykyisestään”, Adamina ehdotti.

”Niin kai sitten.”

 

En jaksanut uskoa Ginnyn eroavan Potterista. Jutusta revittäisiin juoruja ties kuinka kauan. Ja jos Potter kerran oli hänen ensirakkautensa ja hän yhä rakasti tätä. Sitä paitsi johan Ginny oli tehnyt selväksi, että minä olin ollut pelkkää leikkiä. Niin, hän oli vakuutellut, etten ollut ollut hänelle mikään kokeilu, mutta se suudelma oli varmasti ollut pelkkää humalaista huvittelua.

 

”Kuules, menet sinne huomenna ja katsot, mitä tuleman pitää. Jos hän ei osoita kiinnostuksen merkkejä, me lähdemme perjantaina ulos ja pidämme hauskaa niin, ettemme kykene vielä maanantainakaan töihin”, Adamina ilmoitti. Hän nousi seisomaan ja kumartui sitten halaamaan minua. ”Niin tai näin, takaan että sinulla tulee olemaan hauskaa. Jos kukaan muu ei huolehdi siitä, niin minä teen sen.”

”Kiitos, sinä olet tosi ystävä”, kuiskasin hänelle. Kunpa kaikki olisivat ottaneet asian yhtä hyvin.

 

13. Näytös: Kuulustelu

 

Kello oli kolme iltapäivällä. Minulta oli jäänyt välistä niin lounas kuin kahvitaukokin ja olin varma, että nääntyisin siihen paikkaan. Olin joutunut toimimaan puolustajana sekä Donaldille että Wyrmille, enkä varmaankaan ollut paras ihminen siihen hommaan. Kammosin suurille ihmisjoukoille puhumista, joten punastelu ja änkytys olivat ajoittain alkaneet vaivata huolellisesti valmisteltua selostustani poikien taustoista ja rikoksen ei-niin-vakavasta luonteesta.

 

Positiivinen yllätys oli kuitenkin, etteivät pojat saaneet kovinkaan rankkaa tuomiota. He joutuivat vain moppaamaan (jästityylillä, näin sivumennen sanoen) Taikaministeriön lattioita seuraavaksi kahdeksi kuukaudeksi. Percy Weasley oli vaatinut Azkabania, mutta onneksi muu joukko oli ollut hieman vähemmän radikaalien rangaistuksien kannalla. Eiväthän pojat sentään olleet päätekijöitä jupakassa.

 

Ja mitä tuli Percy Weasleyhin, hän ei taatusti ollut Ginnyn isä. Mies oli yksinkertaisesti liian nuori siihen, joten hänen täytyi olla veli tai ehkäpä serkku. Käsittääkseni Weasleyn sukuja oli joka tapauksessa vain yksi ja he olivat puhdasverisiä.

 

”Minun täytyy sanoa, että te totisesti uskotte asiaanne, neiti Harrolds”, ääni selkäni takaa ilmoitti, kun olin suuntaamassa ministeriön hissille. Jäin odottamaan hissiä ja vilkaisin nuorta herra Weasleytä.

”Minä uskon nuoriini, sillä tunnen heistä jokaisen”, vastasin. Jokin jo Percyn olemuksessa ärsytti minua. Hän oli liian itsetietoinen tai jotain.

”Meidän tulisi kuitenkin olla varovaisia tällaisissa tilanteissa. Vaikka Tiedätte-kai-kuka ei enää voikaan palata, on aina mahdollista, että joku ryhtyy samanlaisiin toimiin.  Hulluja riittää ja hän on erinomainen esimerkki hulluille”, Percy jatkoi.

”Varmasti onkin, mutta hätiköinti ei auta mitään. Pojat eksyivät väärään seuraan, siinä kaikki. Sitä paitsi, jos oikein ymmärsin, asia on jo käsitelty, herra Weasley. En siis enää välittäisi toistaa itseäni”, totesin. Pidin ääneni normaalilla tasolla, mutta annoin ärtymykseni silti kuultaa siitä läpi.

 

Hissi saapui ja nousimme sen kyytiin. Meidän lisäksemme siellä oli vain muutama ihminen, joita en kuitenkaan tuntenut.

”Käsittääkseni te tunnette siskoni”, Percy vaihtoi yllättäen puheenaihetta. Hätkähdin tahtomattani, mutta painoin samalla mieleeni, että kyseessä oli veli, ei serkku.

”Tutustuimme hiljattain”, vastasin rehellisesti. Tuskin minulla nyt oli pelättävää, sillä Ginny ei varmastikaan laverrellut perheelleen, mitä puuhasi Potterin selän takana.

”Hän sanoi, että minun pitäisi ehdottomasti asettua puolellenne, sillä te varmasti tiedätte, mistä puhutte”, Percy kertoi.

”No, hän oli oikeassa”, sanoin napakasti. Vai oli Ginny puolustanut minua? Eikä ollut kertonut minulle mitään. Jälleen kerran lämpö läikähti sisälläni, vaikka olisin halunnut lukita koko tunteen Salaperäisyyksien osastolle ja unohtaa sinne.

”Kenties”, Percy pohdiskeli ja hämmästytti minut aidosti. Rehellisesti sanottuna en uskonut, että kukaan tai mikään voisi kääntää hänen päätään. Hän vaikutti jollakin tavalla jäyhältä ja jumittuneelta.. kaavoihinsa kangistuneelta. ”Siskoni on hyvä ihmistuntija. Hän saattaa ollakin oikeassa.”

 

En sanonut mitään. En tuntenut Ginnyä niin hyvin, että olisin voinut tehdä mitään arvioita hänen ihmistuntemuksestaan. Ja toisekseen en edelleenkään tuntenut erityistä halua keskustella hänen veljensä kanssa. Minun oli pakko myöntää, että Ron oli ollut huomattavasti parempaa seuraa, vaikken ollut hänen kanssaan vaihtanut kuin pari sanaa.

 

Saavuimme perille ja nousimme pois hissistä. Heilautin kättäni hyvästiksi ja suuntasin kohti takkoja, jotta voisin hormiverkostoa pitkin siirtyä takaisin toimistolle kirjoittamaan raportin päivän kuulusteluista.

”Ehkäpä pistäydytte Kotikolossa jonain iltana Ginnyn kanssa. Olisi antoisaa jatkaa väittelyämme rauhallisemmassa ympäristössä”, Percy huikkasi vielä perääni. Vilkaisin häntä olkani ylitse kummissani.

”Katsellaan”, vastasin, ennen kuin katosin vihreisiin liekkeihin. Kummallinen tapaus. Ja mikä paikka Kotikolo oikein oli? Pitäisi kaiketi kysäistä siitä Ginnyltä.

 

Palattuani töihin aloin raapustaa raporttia sulkakynä sauhuten, mutta ajatukseni harhailivat koko ajan Percyn liian suloiseen pikkusiskoon. Saatoin jo kuvitella nuoren naisen istumassa jalat ristissä rohkelikonpunaisella sohvalla yllään jotain sievää ja hitusen paljastavaa. Luultavasti hänen hiuksensa olisivat jälleen kietaistu ponnarille ja jättäisivät kasvot tarkasteltavikseni.

 

Puistelin päätäni reippaasti ja palasin pergamentin pariin. Minun oli saatava raportti valmiiksi neljään mennessä, ellen aikonut myöhästyä illanvietosta. Ja jostain syystä en todellakaan halunnut olla myöhässä. Vaikka pieni osa minussa yhä vastusti Ginnyn luokse lähtemistä, yhä suurempi osa tunsi suurta vetovoimaa häntä kohtaan. Yritin tukahduttaa ei-toivotun tunteen, mutta se valtasi mieleni yhä uudestaan.

”Sisuliskot sentään, keskity nainen”, manasin ääneen ja kostutin sulkakynää mustepullossa.

 

Enemmistön päätöksellä todettiin, etteivät syytetyt voineet olla täysin vastuussa tapahtumista. Yskivien takkojen tapauksen päätekijät eivät ole toistaiseksi jääneet kiinni, eikä syytetyillä ole tarkkaa tietoa heidän henkilöllisyydestään tahi olinpaikastaan. Tämä varmistettiin totuusseerumilla.

 

Taikuuden sopimattoman käytön osaston johtaja ehdotti, että takkatapauksella saattaisi olla yhteyksiä Tiedätte-kai-kenen vielä elossa oleviin kannattajiin, mutta ehdotus ei saanut yleistä kannatusta. Syytteet nostettiin ainoastaan jästien vaarantamisesta, taikalain säädännön rikkomisesta sekä harkintakyvyttömyydestä tappamistarkoituksen sijaan. Syytetyt tuomittiin suorittamaan jästisiivousta Taikaministeriön tiloihin seuraavaksi kahdeksi kuukaudeksi. Tuomio astuu käytäntöön seuraavana maanantaina.

 

Tuijotin kirjoittamaani tekstiä. Siitä ei millään muotoa käynyt ilmi oma mielipiteeni, jonka olisin mieluusti lisännyt joukkoon. Raportit tuli kuitenkin kirjoittaa mahdollisimman puolueettomasti, joten en voinut liittää lausetta ”Percy Weasley on idiootti” muiden joukkoon, vaikka lapsellisesti olisin niin halunnut tehdäkin. Mitähän Brigit olisi mahtanut sanoa sellaisesta huomautuksesta?

 

Huuliltani karkasi hermostunut naurahdus. Laitoin sulkakynän syrjään ja rullasin pergamentin kääröksi. Jännitys puristui palloksi vatsani pohjalle, kun tajusin, että kello tikitti yhä lähemmäs neljää. Pian voisin häipyä töistä ja lähteä kotiin valmistautumaan iltaa varten. Olisinpa vain tiennyt, miten tyttöjen illat yleensä sujuivat. Oli kaiketi säälittävää, ettei yli kaksikymppisellä ollut niistä minkäänlaista kokemusta.

 

Ehkä minun pitäisi kotimatkalla poiketa ostamassa viinipullo tai jotain vastaavaa tuliaisiksi. Yleensähän kai talon emännälle vietiin jotain, kun mentiin vieraisille ensimmäistä kertaa.