Rakastan sinua, isä

Author: Afeni
Rating: R
Pairing: L/D
Challenge: Lucius/Draco tai Lucius/Kalkaros parituksella. Toisen pitää selvästi dominoida toista. Severus/Lucius suhde on totta kai salainen, mutta Severus ei tunne siitä katkeruutta tai vihaa, ainoastaan on tyytyväinen. Lucius/Draco taas on sellainen viha/rakkaus, että ei oikein tiedä, kumpaa tekee enemmän. Pakolliset paikat on Malfoyn kartanon olohuone, Tylypahka, metsä. Ihan sama mitä noissa paikoissa tehdään, mutta pitää ilmeentyä ficissä.
Summary: Draco käy ristiriitaisia tunteitaan läpi.
A/N: Kirjoittelin tämän lastensuojeluntunnilla, koska en olisi muuten jaksanut keskittyä millään. On jotenkin kummallista, että saan aina jotain kieroutunutta aikaan juuri noilla tunneilla, mutta ehkä ne sitten vain virittävät sellaisen tunnelman. En nyt ole varma, noudatteleeko tämä haasteen määritelmiä aivan täydellisesti, mutta koska tarina tuli tällaisena päästäni ulos, se myös on tällainen.
Thanks: Bubba^^:lle pikaisesta betauksesta :)

Rakastan sinua, isä

Hän tulee takaisin. Kaiken tämän jälkeen minun on hyvin vaikea uskoa, että hänet todellakin armahdettiin. Tietenkään se ei ole yhtään sen kummempaa kuin se, että minä en saanut tuomiota. Yritinhän minä oikeasti tappaa sen vanhan hörhön, mutta minulla ilmeisesti kävi tuuri, koska Ministeriössä uskottiin, että minut pakotettiin siihen… ja tavallaanhan minut pakotettiinkin.

Malfoyn kartanon käytävät ovat jo kauan kumisseet yksinäisyyttä ja tyhjyyttä. Vain minä ja kotitontut olemme täällä enää. Nyt hän kuitenkin palaa ja täyttää jälleen koko kartanon olemuksellaan. Hetken ajan harkitsin jo häipyväni ja jättäväni kaiken taakseni, mutta ylpeyteni ei antanut periksi. Hän olisi kutsunut minua raukaksi ja pelkuriksi, enkä olisi kestänyt sellaista halveksuntaa omalta isältäni… en, vaikka nuo sanat eivät koskaan olisi kantautuneet korviini asti.

Isäni. Sana maistuu suussani katkeralta ja karvaalta, mutta samalla myös pehmeältä kuin rakkaus itse. Tosin sekin käsite on minusta hyvin kummallinen. Mitä rakkaus oikeastaan merkitsee? Ehkä se on sitä, kun silmäni kyyneltyivät, kun kuulin Pimeyden lordin surmanneen äitini, sen ainoan henkilön, joka minusta oli koskaan huolehtinut. Häntä kohtaan tunsin jonkinlaista lämpöä, mutta sekin tunne on ollut jo vuosia poissa.

Mitä taas tulee isääni… Hän on aina potkinut minua eteenpäin. Jos olen epäonnistunut, olen saanut maksaa siitä hänelle kalliin hinnan. Hän ei koskaan ole kehunut minua, mutta halveksui aina syvästi, jos en toiminut oikein.

Minä yritin aina miellyttää häntä. Toivoin, että jonain päivänä hän olisi luonut minuun hyväksyvän katseen. Niin ei kuitenkaan käynyt koskaan. Hän otti minusta sen, mitä halusi, käytti minua… ja minä annoin sen tapahtua. En koskaan edes yrittänyt taistella vastaan, sillä niin kovasti halusin tulla hyväksytyksi.

Ehkä rakkaus sitten on hyväksyntää, sillä sitä en ole koskaan isältäni saanut. Hän osti minulle kaiken, mitä rahalla saattoi saada, mutta rakkautta hän ei koskaan minulle antanut… paitsi fyysisesti.

Tai ei! En osaa kutsua sitä rakkaudeksi. Pansy sanoi minulle joskus, että se on kauneinta, mitä kaksi ihmistä voi toisilleen tehdä, mutta en voi ymmärtää hänen ajatuksiaan. Minulle seksi on ainoastaan vallankäytön väline. Sen avulla voi todistaa olevansa toisen yläpuolella, nöyryyttää ja alistaa. Mitään kaunista seksissä ei ole. Ja Pansykin oppi sen Tylypahkassa…

Kuulen oven käyvän. Olisiko minun pitänyt lukita se taikakeinoin? Ei, kartano on yhä hänen. Tunnen hänen jo täyttävän sen. Käytävät eivät ole enää tyhjiä, sillä hän on läsnä kaikkialla. Hän täyttää kartanon joka sopukan aina prameasta olohuoneesta kolkkoihin kellareihin.

Menen häntä vastaan. Hän on muuttunut: vanhentunut, muttei käynyt heikoksi. Meissä on paljon samaa, sillä joka aamu, kun olen katsonut peiliin, olen nähnyt hänet. Nyt kun katson häntä, näen itseni vanhempana.

”Draco”, hän sanoo, ja hänen äänensä kertoo kaiken, mitä hän ei lausunut ääneen. Hän on pettynyt minuun. En suoriutunut annetuista tehtävistä, ja nyt Pimeyden lordi on lopullisesti poissa. Tunnen syyllisyyden valtaavan mieleni. Yhdellä sanalla hän riisti minulta rauhan, jonka saavuttamiseen meni vuosia.

Huomaan yhä odottavani hänen hyväksyntäänsä. Toivon hänen sanovan: ”No, ainakin päästiin samalla eroon Potterista”, mutta hän ei sano. Olen epäonnistunut, eikä millään muulla ole merkitystä. Taistelen häpeää ja syyllisyyttä vastaan, mutta voin suorastaan haistaa hänen halveksuntansa, joka nielee kaiken muun alleen.

Vihaan häntä ja yhtä aikaa en vihaa. Pikkupoika sisälläni huutaa: ”Isä, huomaa minut, välitä minusta, hyväksy minut!” Pysyn kuitenkin vaiti ja tuijotan häntä kylmänharmailla silmilläni.
”Isä”, totean, eikä sana maistu suussani yhtään paremmalta kuin aiemminkaan.

Olemme vaiti, koska ei ole mitään sanottavaa. Tunnen sisimpäni käyvän yhä kylmemmäksi. Pakotan kaikki tunteet pois mielestäni. Tuo mies edessäni on minulle kuin vieras, en ole koskaan todella tuntenut häntä. Käännän hänelle selkäni ja aion lähteä pois, mutta hän harppoo luokseni. Hän laskee kätensä olkapäälleni niin tutulla tavalla, että melkein värähdän.
”Sinusta on tullut mies”, hän sanoo. Hämmästyn hänen ääntään, sillä nyt se ei kuplikaan halveksuntaa, vaan se on aivan neutraali, jopa pelottavan neutraali. Lihakseni jännittyvät, sillä aavistan jo tulevan.

En ehdi reagoida, kun hän on jo työntänyt minut seinää vasten. Kylmä kivi tuntuu karhealta hieroessaan poskeani. Hänen kätensä eivät haparoi, eiväthän ne koskaan aiemminkaan haparoineet, vaan ne vetävät kaapuni lattialle ja löytävät hyvin nopeasti tiensä housujeni napeille.

Annan hänen tehdä tekonsa vastustelematta lainkaan. Alistun jälleen hänen tahtoonsa. Poskeni raapiutuu seinää vasten, kun hän tunkeutuu minuun purkaen vuosien jättämät paineet. Puristan toista kättäni nyrkkiin, mutta pysyn vaiti hänen huohottaessa niskaani. Tunnen, kuinka hänen työntönsä nopeutuvat, kunnes liike yhtäkkiä loppuu, ja hän melkein romahtaa päälleni.

Työnnän hänet kauemmas ja nostan lattialle pudonneen kaapuni. Vedän sen taskusta taikasauvan.
”Avada kedavra!”

Vihreys sokaisee hetkeksi silmäni, mutta kun taas kykenen näkemään kohtaan irvokkaan näyn. Hymyilen hänen ruumiilleen tyytyväisenä. Se saa levätä kartanon maiden metsässä ikuisesti.

Olen vihdoin vapaa.

Rakastan sinua, isä.