Author:
Afeni
Fandom:
Stephenie Meyerin Houkutus
Rating:
PG
Genre:
Romance, angst, song
Paring:
Edward/Bella
Disclaimer:
Alkuperäisen tarinan oikeudet kuuluvat Stephenie Meyerille, lyriikat taas Maija
Vilkkumaalle. Tarina sisältää myös suoria lainauksia Houkutuksesta, eivätkä ne
tietenkään kuulu minulle.
Summary:
Forks on melko tylsä paikka Edward Cullenin mielestä, kunnes eräänä päivänä
pikkukaupunkiin saapuu ihmistyttö, joka kääntää vampyyrin elämän päälaelleen.
A/N:
Tämä oli vain pakko kirjoittaa, kun pitkästä aikaa kuulin Maija Vilkkumaan
kappaleen Prinsessa Jää. Edward tuli mieleeni välittömästi.
Prinssi
jää
Forksin
lukio oli kaiken kaikkiaan tylsistyttävä paikka. Tosin se ei juurikaan eronnut
muista lukiosta, joissa olin viettänyt aikaani. Samat aiheet, jotka olin
kolunnut läpi jo niin monta kertaa, että olisin yhtä hyvin voinut käydä vain
tekemässä kokeet, jos liialliset poissaolot eivät olisi vaikuttaneet
ratkaisevasti niin sanottuun koulumenestykseen.
Olimme
myös tässä lukiossa yhtä yksin kuin muissakin. Saimme istua tunneilla
keskenämme. Alice istui usein minun vieressäni, jos satuimme samalle tunnille.
Meillä ei kuitenkaan ollut kovinkaan monia yhteisiä tunteja. Rosalie, Jasper ja
Emmett olivat vuotta ylemmällä luokalla, joten heidän kanssaan olin tekemissä
lähinnä ruokalassa.
Tuijottaminen oli alkanut ensimmäisenä koulupäivänä ja jatkunut läpi vuoden. Sen
jälkeen kävimme ilmeisesti liian tylsiksi, kun emme koskaan aiheuttaneet
häiriötä, vaan olimme varsin mallikelpoisia oppilaita. Toisena vuonna saimme
olla rauhassa. Kukaan ei puhunut meille, eikä katsonut meihin päinkään.
Koulussa
kohuttiin jälleen. Pikkukaupunkiin oli saapunut uusi asukas, joka sattui olemaan
sopivasti 17-vuotias. Hän siis tulisi lukion toiselle. Isabella Swan. Täytyi
myöntää, että Forks oli kunnon tuppukylä, koska yhden ihmisen ilmaantuminen
lukioon oli niinkin suuri asia, että keskustelu asiasta piti aloittaa jo kaksi
viikkoa, ennen kuin tyttö edes virallisesti saapui paikalle. Pidin Forksista,
lähinnä ilmatilan vuoksi, mutta joissain asioissa en voinut ymmärtää niin
sanotusti ikäisiäni ihmisiä. No, 17-vuotiaaksi olin tosin nähnyt elämää ja
erilaisia ihmisiä niin paljon, ettei ollut ihmekään, jos en jaksanut innostua
yhdestä ylimääräisestä. Sitä paitsi, yksi uusi oppilas ei muuttaisi minun
elämääni mitenkään.. tai niin ainakin luulin.
Jos oisin
rohkea ja
luonteeni valoisa
ja puhuisin lempeämmin
kertoisin sullekin sen
kuinka onnellinen
sylissäs oisin ja lämmin
Sitten
koitti päivä, jolloin Isabella Swan astui ruokalaan. Hän oli jo ehtinyt
ystävystyä koulun kanalauman kanssa, mikä ei tietenkään ollut yllättävää.
Suosituimmat tytöt halusivat ottaa heti selvää uudesta tulokkaasta siltä
varalta, että tämä saattaisi herättää pojissa kiinnostusta. Tiesin sen, koska
olin kuullut muun muassa Jessican ajattelevan niin.
Kiinnostukseni muiden ajatuksia kohtaan sumeni kuitenkin samalla hetkellä, kun
Bellan tuoksu tavoitti sieraimeni. Myös muut pöydässämme kiinnittivät siihen
huomiota, enkä ihmetellyt reaktiota yhtään. En ollut saalistanut vähään aikaan,
mutta siitä huolimatta kukaan ruokalassa ei tuoksunut samalla tavalla maukkaalta
kuin uusi tyttö. Hän oli mehukas, syötävä, kiihottava. Halusin saada hänet.
Tunsin hampaideni reagoivan hänen läsnäoloonsa. Tunsin pelottavaa halua pistää
ne läpi hänen kaulansa sykkivistä suonista.
Pakotin
itseni työntämään tunteen sivuun. En ollut saalistanut ihmisiä enää pieneen
ikuisuuteen. Joskus olin kapinoinut Carlislea vastaan ja join ihmisverta, mutta
olin oppinut läksyni. Sellainen elämä ei ollut minua varten. Minä kunnioitin
elämää, enkä saalistanut ihmisiä.
Mutta voi,
miten halusin Bellaa.
Hän käänsi
katseensa. Hän katsoi suoraan pöytäämme, suoraan minuun. Tuijotin takaisin
vihaisena. En voinut sietää sitä, että hän herätti minussa palavan halun
saalistaa, saalistaa ihmisiä. Saalistaa juuri hänet, tyydyttää polttava janoni.
Kaikesta vihasta huolimatta minun oli käännettävä katseeni pois ja hymyiltävä.
Tyttö herätti minussa liikaa tunteita.
Bellassa
oli kuitenkin muutakin. Hän oli kaunein koskaan näkemäni ihminen, ja minä olen
nähnyt monia. Hän veti minua puoleensa enemmän kuin oli sopivaa, enemmän kuin
oli turvallista. Olisin voinut perua päätökseni siinä paikassa ja rynnätä hänen
luokseen, mutten tehnyt sitä.
Sen sijaan
yritin tavoittaa hänen ajatuksensa. Hänen katseensa hakeutui minun suuntaani yhä
uudestaan. Minun oli saatava tietää, mitä hänen mielessään liikkui. Tuntui kuin
olisin törmännyt muuriin. Pystyin kuulemaan jokaisen ruokalassa. Kaikkien
ajatukset. Kaikkien paitsi Bellan. Mitä hänessä oli? Miksi hän pystyi sulkemaan
minut ulkopuolelle?
Poistuin
ruokalassa yhdessä sisaruksieni kanssa, Alice oli tosin jo lähtenyt aiemmin.
Toivoin, että seuraava tunti saisi minut takaisin järkiini. Ei yksi ihminen
voinut romuttaa kaikkea, mitä olin vuosien varrella rakentanut. Ei yksi ihminen
voinut romuttaa kaikkea.
Istuin
tavalliselle paikalleni. Yksin, koska Alice ei ollut tällä tunnilla minun
kanssani. Sain rauhan hetkeksi, mutta tunsin hänen tuoksunsa jo ennen kuin hän
astui luokkaan. En voinut kuin kirota huonoa tuuriani. Ainoa vapaa paikka koko
luokassa oli minun vieressäni, joten totta kai hänet komennettiin istumaan
siihen.
Itsehillintäni joutui todellakin koetukselle. Jouduin jäykistämään lihakseni,
jotten olisi saman tien käynyt hänen kimppuunsa. Silti minun oli pakko katsoa
häntä. Tiesin, että katseestani paistoi viha, sillä minä halusin hänen
pysyttelevän mahdollisimman kaukana minusta. Nojauduin niin kauas Bellasta kuin
suinkin, vaikka itse asiassa olisin halunnut painautua hänen lähelleen. Olisin
halunnut haistella häntä, maistaa häntä, omistaa hänet. Hetkessä hänestä oli
tullut kielletty hedelmä, jota himoitsin niin paljon, että olin räjähtää.
Tunti
venyi ja venyi. Viimeinen viisikymmentä vuotta oli valunut ohitseni
huomattavasti nopeammin kuin se kirottu biologian tunti. Solun rakenne meni
minulta täysin ohitse, mikä ei tietenkään ollut menetys. Olin opiskellut aihetta
jo moneen otteeseen. Minun oli pakko puristaa käteni nyrkkiin. Puristus helpotti
hieman itsehillintäni säilyttämisessä. Hieman, muttei tarpeeksi. Kun kello
vihdoin soi, ryntäsin ulos luokasta ja huokaisin helpotuksesta. Saatoin vain
toivoa, ettei Bella ilmestyisi seuraavallekin tunnille kanssani samaan luokkaan.
Onnekseni
Bellaa ei näkynyt. Tunsin itseni vapautetuksi, mutta samalla outo, kutkuttava
tunne kiusasi mieltäni. Minä halusin tutustua Bellaan. Hän oli saalis, jollaisen
jokainen vampyyri halusi edes kerran elämässään, jos sattui olemaan tavallinen
tapaus ja saalisti ihmisiä. Minäkin, joka olin kieltäytynyt julmuudesta, olin
vähällä sortua. Toki minulla oli ollut vaikeita hetkiä ennenkin, muttei koskaan
näin vaikeita.
Kirosin
sitä, etten ollut tavallinen poika. Esimerkiksi Mike Newton, joka oli tunnin
aikana pohtinut minun käytökseni lisäksi sitä, voisiko Bellaa pyytää treffeille
jossain vaiheessa. Niin, jos olisin ollut Newton, olisin voinut kysyä, lähtisikö
Bella kanssani syömään tai vaikkapa elokuviin. Olisin tehnyt itsestäni saman
tien maailman onnellisimman lukiolaisen. Olisimme käyneet treffeillä säädyllisen
ajan ja lopulta olisin saanut luvan sulkea hänet syliini. Jopa minä olisin
saanut olla lämmin.
Olin
varma, että vaikka olisin ollut ihminen, olisin halunnut Bellaa. Hänessä oli
sanoinkuvaamatonta vetovoimaa. Sellaista kauneutta, jota ihmisissä ei yleensä
ollut. Minä en kuitenkaan ollut ihminen. Bella oli kielletty minulta. Toivoin,
että Newton toteuttaisi aikeensa pian. Ja saman tien tunsin vihaavani häntä.
Tiesin, etten saisi rauhaa ikuiseen yöhöni, jos joku toinen kulkisi Bellan
rinnalla.
Ja kun sä katot mua
mä voisin punastua
niin mä oon sua miettinyt
ja kun sä pyydät mun numeroo
mä voisin sanoo joo
ja kaikki vois olla ihanasti nyt
Päivän
päätteeksi menin kansliaan. Päätös oli ollut yhtä aikaa hyvin helppo ja
äärimmäisen vaikea. Minun oli saatava vaihtaa biologian ryhmää, sillä en
kestäisi, jos joutuisi istumaan loppuvuoden Bellan vieressä. Jonain päivänä
itsehillintäni pettäisi ja tekisin sen, mistä olin kieltäytynyt. Olin luvannut
olla koskematta ihmisvereen.
Neuvotteluni kanslistin kanssa tuntui tuloksettomalta. Viehätysvoimani oli
lukossa kaikkien kokemieni tunteiden takia. Kanslisti ei ollut mitenkään
erityisen yhteistyökykyinen, eikä ilmeisesti halunnut ymmärtää äkillistä
tarvettani päästä toiseen ryhmään.
Ovi kävi,
mutten vilkaissutkaan taakseni. Olin keskittynyt väittelemään typerän naisen
kanssa. Mitä hänelle merkitsi, jos vaihtaisin ryhmää? Niin, hän ajatteli, että
siitä olisi kamalasti vaivaa. Hän joutuisi kirjoittamaan muutaman ylimääräisen
paperin. Laiska, sitä tuo ihminen oli.
Samassa
ovi kävi uudestaan. Tuulenpuuska tunkeutui sisälle ja kantoi jo tutuksi käyneen
tuoksun sieraimiini. Bella, hän oli kansliassa. Hän kutsui minua sanattomasti
luokseen. Halusin kääntyä ja siepata hänet syliini. Halusin viedä hänet pois,
jotta hän voisi olla kokonaan minun.
Minun oli
pakko kääntyä ja katsoa häntä. Vain sekunniksi. Bella tuijotti minua
pelästyneenä. Katseeni täytyi olla hyvin vihainen, sillä kamppailin itseni
kanssa. Vihasin itseäni ja olemustani. Sillä hetkellä halusin olla ihminen,
enemmän kuin koskaan olin halunnut. Miksi elämääni tuotiin tällainen kiusaus?
Mitä olin tehnyt väärin?
Käännyin
takaisin kanslistin puoleen. En voinut olla tässä pienessä huoneessa enää
hetkeään tai paljastaisin itseni.
”Antaa
olla. Se on kai sitten mahdotonta. Kiitos paljon avusta”, sanoin. Toivoin, ettei
tuskani heijastunut ääneeni. Käännyin kannoillani ja painelin ulos.
Mut koska maireus on naurettavaa
mä sanon mua ei hei kuka tahansa saa
ja sä meet, ja niin on tärkeää
että kyyneleitäni kukaan ei nää
muuten ne kuvittelee
et sil on väliä
ne kuvittelee
Tunsiko
Bella samoin kuin minä? Hänen pelokkaassa katseessaan oli ollut surua. Ehkä minä
herätin hänessä samanlaista kiihkoa kuin hän minussa. Tai sitten en. Bellahan
oli vain ihminen. Olin varmaankin hänen silmissään uskomattoman kaunis olento,
mutta tuskin hän koskaan voisi kokea tällaisia tunteita. En tietenkään voinut
olla varma, sillä en ollut edelleenkään kuullut hänen ajatuksiaan.
Bella oli
varmaankin lähetty suoraan helvetistä piinaamaan minut hengiltä. Olin
suututtanut jonkin korkeamman tahon ja tämä oli julma kosto. Paljon pahempaa ei
enää kukaan olisikaan voinut keksiä.
Halusin
itkeä kiukussani, mutten voinut. Pakenin Volvoon, jossa muut jo odottivat minua.
Alice loi minuun merkittävän silmäyksen, mutten vaivautunut kysymään, mistä se
johtui. Hän oli kai jo nähnyt minun lähtevän saalistamaan. Minun oli pakko mennä
tai ratkeaisin. Hiipisin yöllä Swanien asunnolle ja ottaisin omakseni sen, jota
ei oltu minulle tarkoitettu.
Yhtäkkiä
syvä rauha hiipi mieleeni. Tiesin, että se oli Jasperin tekosia, mutta en
valittanut hänelle. Näin oli parempi. Voisin lepuuttaa hermojani, kunnes
nousisin auton kyydistä ja lähtisin. Olisin poissa muutaman päivän. Saalistaisin
ja antaisin itselleni luvan rentoutua. Olisin oma itseni. Ja kun palaisin,
janoni olisi poissa. Silloin voisin unohtaa Bellan, sillä hän ei voisi enää
herättää minussa sellaista polttavaa himoa kuin tänään.
Jos oisin viisas tai ees
suhteellisen sees
ja puhuisin selkeämmin
kävelisin pystypäin
sanoisin tää on näin
sylissäs mun oisi lämmin
Metsästys
tyydytti janoni. Puumat, ne maistuivat paremmalta kuin yksikään muu eläin.
Tietenkään niiden veren maku ei vetänyt vertoja ihmisverelle, mutten ollut edes
ajatellut asiaa pitkään aikaan. Minulle oli ollut luonnollista, että saalistin
eläimiä, kuten muutkin perheessäni.
Vaikka
janoni oli sammutettu, ei Bella jättänyt minua rauhaan. Yksinäisinä hetkinäni
pohdin, mitä tekisin, jos olisin ihminen. Olisin tyynen rauhallinen ja menisin
hänen luokseen. Ilmoittaisin hänelle, että hän olisi minun, nyt ja aina, niin
kauan kuin eläisimme. No, ehkä en sanoisi sitä juuri noin, koska Bella saattaisi
pelästyä ja karata luotani, mutta viettelisin hänet hitaasti.
Näin
meidät mielessäni yhdessä. Tämä oli hullutusta. Haaveilin Bellan lämpöisestä
ihosta omaani vasten, vaikken ollut kertaakaan edes koskettanut häntä. Halusin
saada hänet syliini, olla hänen sylissään.
Retkeni
päätteeksi tiesin, etten voisi olla ilman Bellaa. Minun oli hillittävä hillitön
himoni häntä kohtaan. Tiesin myös, etten ollut turvallista seuraa hänelle.
Vaikka olin vuosia harjoitellut itsehillintää ja pystyin liikkumaan sulavasti
ihmisten seurassa, vaara oli aina olemassa. Bella nosti vaaran potenssiin
kymmenen.
Sä oot se joka saa
mut vavahtelemaan
niin mä oon sua miettinyt
ja kun sä pyydät mun numeroo
mä voisin sanoo joo
ja kaikki vois olla ihanasti nyt
Bella
saapui ruokalaan ystäviensä kanssa. Tiedostin sen, mutta en katsonut häneen,
vaan keskityin jutteluun sisaruksieni kanssa. Sulava lumi tippui vesipisaroina
hiuksistani ja sai minut tuntemaan oloni hyväksi. Olin syönyt hyvin. Kaikki oli
nyt paremmin. Silti pelkkä Bellan läsnäolo oli tehdä minut hulluksi. Hän veti
minua puoleensa edelleen, vaikken ollut janoissani.
Taasko hän
tuijottaa Culleneita?
Jessican
ajatus iski pääni lävitse kuin seiväs. Käänsin katseeni välittömästi hänen
suuntaansa ja ehdin nähdä Bellan katseen, ennen kuin hän jäi tuijottamaan
pöytää. Katseemme lukittuivat vain pieneksi hetkeksi, mutta tunsin kaipauksen
puristavan minut kasaan. Ei ketään voinut haluta tällä tavalla. Se oli täysin
luonnotonta.
Toisaalta,
mikä minussa sitten oli luonnollista.
Odotin,
että Bella ystävineen lähti ruokalasta. Maleksin biologian luokkaan hyvin
levottomana, sillä en tiennyt, miten kehoni reagoisi, kun joutuisin istumaan
Bellan viereen. Samaan aikaan olin kuitenkin täysin varma, etten voinut jättää
menemättä. Välillemme oli jo muodostunut side, vaikkemme olleet kertaakaan edes
puhuneet toisillemme.
Bella
piirteli vihkonsa kanteen, eikä katsonut minuun. Siirsin tuolini ja istuin hänen
viereensä. Nyt oli aika. Olin päättänyt kulkea veitsenterällä, olin päättänyt
ottaa riskin tyydyttääkseni kaipaukseni häntä kohtaan. En aikonut juoda hänestä,
en tappaa häntä. Halusin vain saada hänet lähelleni. Jo pelkkä hänen tuoksunsa
riittäisi minulle. Ja jos ei riittäisi, voisin aina paeta. En kuitenkaan voisi
antaa itselleni anteeksi, jos en soisi meille tätä mahdollisuutta.
”Hei”,
sanoin hänelle. Bellan ilme oli typertynyt, kun hän kääntyi katsomaan minua.
Niin olinhan ollut hänelle hyvin ilkeä aiemmin. Olisin itsekin ihmetellyt omaa
käytöstäni, jos olisin ollut hän. Bellalla kun ei ollut aavistustakaan,
millaisen myrskyn hän aiheutti sisälläni. ”Minä olen Edward Cullen. En ehtinyt
esittäytyä viime viikolla. Sinä olet varmaan Bella Swan.”
Bella oli
hyvin hämmästynyt siitä, että tiesin hänen nimensä. En voinut kertoa hänelle,
että olin kuullut sen muiden ajatuksista. Siis sen, ettei häntä kutsuttu
Isabellaksi. En muistanut tarkasti, kenelle hän oli sen kertonut, mutta
luultavasti Jessicalle, koska liikkui niin paljon tämän seurassa.
Tunnin
tehtävänä oli tunnistaa sipulinäytteiden preparaatteja. Minulle se oli yhden
tekevää, sillä Bella oli huomattavasti kiinnostavampi kuin yksikään sipulinäyte.
Teimme kuitenkin työn, mutta samalla käytin tilaisuutta hyväksi yrittämällä
tutustua häneen. Se oli kovin turhauttavaa, sillä jouduin tyytymään ainoastaan
hänen vastauksiinsa ja teinkin muutaman väärän olettamuksen keskustelun
edetessä. En ollut tottunut siihen, etten pystynyt lukemaan jonkun ajatuksia.
Valitettavasti Bellan salaperäisyys vain teki hänestä entistäkin
kiinnostavamman. Tajusin viimeistään sen biologian tunnin aikana, että Bella oli
muutakin kuin tavallista herkullisemman tuoksuista verta. Hän oli ihminen, joka
oli saanut minut pauloihinsa. Hän veti minua samalla tavalla puoleensa kuin minä
pystyin vetämään saalistani. Minut oli ohjelmoitu siten. Tuoksuin saaliini
mielestä täysin vastustamattomalta. Saalis suorastaan käveli syliini, jos niin
halusin. Kiusaus käyttää kykyä Bellaan kasvoi hetki hetkeltä, mutta tiesin, että
se olisi pilannut kaiken.
Siispä
käyttäydyin kuin ihminen ikään ja nautin olostani enemmän kuin vuosiin. Tunti
päättyi aivan liian pian ja minun oli jätettävä luokka taakseni. Pieni annos
Bellaa yhdelle päivälle riitti oikein hyvin. Isompi olisi aiheuttanut entistä
vakavamman riippuvuuden. Tosin tiesin olevani jo koukussa. Jotkin huumeet
vaikuttivat niin. Niitä kokeilee kerran, eikä enää koskaan ollut entisensä. Jos
ihminen olisi pistänyt itseensä heroiinipiikin, hän olisi ymmärtänyt, miltä
minusta tuntui, kun sain olla Bellan lähellä.
Seuraava päivä tuli kovin hitaasti, mutta tuli kuitenkin. Olin koulun pihalla jo
ennen Bellaa. Hän saapui paikalle romuautollaan, jollaista en olisi itse edes
suostunut ajamaan, mutta kenties autolla ei ollut hänelle niin väliä. Silti hän
jäi tuijottamaan renkaidensa lumiketjuja kuin ne olisivat olleet hänelle rakkain
asia maailmassa.
Tapahtumat
käynnistyivät hyvin nopeasti. Tunsin jähmettyväni kauhusta. Helvetti oli
todellakin päässyt vapaaksi samana päivänä, kun Bella oli muuttanut Forksiin.
Näinkö hänet vietäisiin minulta, ennen kuin olin edes ehtinyt saada häntä?
Tummansininen pakettiauto syöksyi suoraan kohti häntä. Tajusin, että jos en
toimisi, hän olisi hetken päästä murskautunut.
Se
tarkoitti kahta asiaa. Ensinäkin menettäisin Bellan. Toiseksi verta olisi joka
paikassa. Kukaan meistä viidestä ei selviäisi siitä noin vain, koska Bellan veri
oli eri maata kuin muiden ihmisten. Itsehillintämme olisi hetkessä mennyttä. En
menettäisi vain Bellaa, vaan perheeni tuhoutuisi samalla.
Toimin
ajattelematta seurauksia. Liikuin niin nopeasti, että vain sisarukseni
saattoivat nähdä minut. Tartuin Bellaan juuri, ennen kuin hän olisi murskautunut
autojen väliin. Sain pelastettua hänet, mutta olimme puristuksissa.
”Bella!
Sattuiko sinuun?” Hän näytti järkyttyneeltä, pelästyneeltä. Hän ei näyttänyt
ollenkaan siltä, että olisi voinut hyvin.
Hetkeä
myöhemmin hän ryhtyi hankalaksi. Hän väitti kiivaasti, että olin ollut liian
kaukana auttaakseni häntä, mikä oli tavallaan tottakin. Jos olisin ihminen, en
olisi koskaan ehtinyt pelastaa häntä. Mutta en ollut, valitettavasti en vain
voinut kertoa sitä hänelle.
Bella
jatkoi sinnikkäästi. Ilmeisesti hän ei ollut lyönyt päätään tarpeeksi lujaa,
sillä hän muisti minun seisoneen kauempana. En tietenkään halunnut, että hän
olisi satuttanut itsensä pahasti, mutta minun kannaltani se olisi tietyllä
tavalla ollut suotavaa. Minua suututti, ettei hän vain voinut uskoa minua. Oliko
hänen pakko olla noin turkasen itsepäinen?
Sain hänet
luovuttamaan lupaamalla selittää myöhemmin. Tietenkään minulla ei ollut
aikomustakaan pitää lupaustani, sillä en voinut paljastaa perhettäni. Oli
olemassa sääntö, joka kielsi vampyyreja paljastamaan itseään ihmisille. Siitä
säännöstä en aikonut luopua, en edes Bellan takia.
Sairaalassa tilanne rauhoittui hetkeksi. Carlisle järjesti asian niin, ettei
Bellan tarvinnut jäädä sinne pitkäksi aikaa. Olin hyvilläni, että hän oli
selvinnyt niin vähällä. Olin tuntenut
Bellan vain hetken, mutta hänen menettämisensä olisi hajottanut minut.
Tiesin, ettei minulle ollut varattuna elämää ilman Bellaa, niin hölmöltä kuin se
saattoikin kuulostaa.
Menin
kertomaan uutiset Bellalle. Myös Carlisle tuli paikalle. Oli mukavaa nähdä,
miten iloinen Bella oli päästessään pois, mutta heti tilaisuuden tullen hän
aloitti kuulustelunsa uudestaan. Tunsin kihisevää raivoa. En sen takia, että hän
halusi tietää, vaan siksi, etten voinut kertoa. Eikö Bella tajunnut omaa
parastaan?
Minusta
alkoi tuntua, että olin tehnyt väärän päätöksen. Olin toiminut puhtaan
itsekkäästi halutessani Bellaa niin kovasti. Toisaalta minkä minäkään halulleni
mahdoin. Nyt tajusin kuitenkin selvästi, että minun oli päästävä sen herraksi.
Myönnän
suhtautuneeni Bellaan jopa pilkallisesti. Mitä muutakaan olisin voinut tehdä,
kun hän väitti – totuuden mukaisesti – että olin nostanut pakettiauton hänen
päältään? En aikonut kertoa hänelle totuutta.
Viha
kipunoi Bellan silmissä. Hän suuttui minulle aiheesta, mutta en voinut myöntää
sitä. Näin, että hän oli lipsumassa reunan ylitse. Minun ei tarvinnut kyetä
lukemaan hänen ajatuksiaan. Ne paistoivat suoraan hänen kasvoiltaan. Hän inhosi
minua, ellei jopa vihannut.
”Miksi
sinä ylipäätään viitsit vaivautua?” hän kysyi jäätävästi. Kyllä, hän selvästikin
vihasi minua. Tunsin tuskan viiltävän lävitseni.
”En
tiedä”, kuiskasin hänelle. Olin voimaton pistävässä kivussani. Bella ei ollut
edes koskenut minuun, mutta pelkästään sanoillaan ja ilmeillään hän saattoi
satuttaa minua.
Minun oli
pakko kääntyä ja lähteä. Näin oli parempi. Niin paljon kuin Bellaa halusinkin,
me emme kuuluneet toisillemme. Hän oli ihminen ja minä vampyyri. Oli vain
viisasta pysytellä erossa hänestä, ennen kuin jotain peruuttamatonta tapahtuisi.
Otin
kasvoilleni kylmän ja tyhjän ilmeen, etteivät vastaantulijat voisi päätellä
todellisia tunteitani. En itkenyt juuri koskaan, mutta sillä hetkellä olisi
halunnut itkeä. Edward Cullen oli kuitenkin synkkä ja kylmä poika, jota ei
hetkauttanut mikään. Tai niin kaikki ainakin luulivat.